H. P. Blavatsky

ONKO ELÄIMILLÄ SIELU?

Jatkuvasti veressä rypien koko maapallo on vain suunnaton alttari,

jolle kaikki mikä elää on uhrattava – loputtomasti, lakkaamatta…

Kreivi Joseph de Maistre (Soirés, I, ii, 35)

Monet ovat ne idän "ikivanhat uskonnolliset taikauskot", joita lännen kansat usein ja epäviisaasti pilkkaavat: mutta millekään ei ole niin naurettu eikä juuri mitään ole niin uhmattu kuin idän kansojen osoittamaa suurta kunnioitusta eläimen elämää kohtaan. Lihansyöjät eivät voi sympatisoida totaalisesti lihasta kieltäytyviä. Me eurooppalaiset kuulumme sivistyneisiin barbaarikansoihin, ja olemme vain muutaman tuhannen vuoden päässä luolassa eläneistä esi-isistämme. He imivät verta ja ydintä keittämättömistä luista. Siten on vain luonnollista, että ne, jotka kohtelevat ihmiselämää arvottomasti lukuisissa ja usein epäoikeudenmukaisissa tappeluissa, eivät välitä järjettömien luontokappaleiden kuolinkamppailusta ja päivittäin uhraavat miljoonia viattomia elämiä. Olemme liian nautinnonhaluisia ahmiaksemme tiikerinpihviä tai krokotiilin kotletteja, joten meidän pitää saada pehmeää lammasta ja erinomaista fasaania. Kaikki tämä sopii tietysti Kruppin kanuunojen ja tieteellisten vivisektion suorittajien aikakaudellemme. Eipä siis ole ihme, että rohkeat eurooppalaiset nauravat lempeälle hindulle, joka värisee pelkästä ajatuksesta tappaa lehmä tai että hänen pitäisi kieltäytyä tuntemasta myötätuntoa buddhalaista tai jainalaista kohtaan, jotka kunnioittavat jokaisen tuntevan luontokappaleen elämää – elefantista hyttyseen.

Jos lihansyönnistä on todella tullut elinehto – "tyrannin oikeus"! – länsimaalaisten keskuudessa; jos uhrien joukot kaikissa sivistyneen maailman kaupungeissa ja kylissä täytyy päivittäin teurastaa jumalalle pyhitetyissä temppeleissä, mitä Paavali arvosteli ankarasti ja mitä palvovat ihmiset, "joiden Jumala on heidän vatsansa" – jos ei tätä eikä paljoa muutakaan voida välttää "rautakaudellamme", kuka voi vedota samaan anteeksipyyntöön huvin vuoksi? Kalastus, ampuminen ja metsästys, nuo sivistyneen maailman kaikkein kiehtovimmat "huvit", ovat varmasti mitä vastenmielisimpiä okkulttisen filosofian näkökulmasta, kaikkein syntisimpiä niiden mielestä, jotka seuraavat niitä uskonnollisia järjestelmiä, jotka ovat suoranainen seuraus esoteerisesta opista – hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta. Onko täysin mahdotonta ajatella, että näiden kahden, nykyään maailman vanhimman, uskonnon kannattajat, pitäisivät eläimiä – suunnattoman suurista nelijalkaisista aina äärettömän pieniin hyönteisiin – "nuorempina veljinään", kuinka hullunkuriselta ajatukselta se tuntuukin eurooppalaisista? Tämä kysymys saa asianmukaisen tarkastelun seuraavassa.

Joka tapauksessa, vaikka ajatus saattaakin tuntua liioitellulta, on aivan varmaa, että vain harvat meistä voivat puistattamatta kuvitella näkymää, joka tapahtuu varhain joka aamu lukemattomissa ns. sivistyneiden maiden teurastamoissa, tai myös sitä, mitä tapahtuu päivittäin "metsästyskaudella". Ensimmäinen auringonsäde ei ole vielä herättänyt nukkuvaa luontoa, kun joka ilmansuunnalla valmistellaan myriadeja joukkomurhia – nousevan auringon tervehdykseksi. Koskaan ei pakanallinen Moolok ilahtunut sellaisesta uhrinsa kuolinkamppailun huudosta kuin on se surkea valitus, joka soi kaikissa kristillisissä maissa kuin pitkä kärsimyshymni läpi koko luonnon, joka päivä aamusta iltaan. Muinaisessa Spartassa – jonka ankarat asukkaat eivät olleet yhtään vähemmän herkkiä ihmissydämen hienoille tunteille – tuomittiin eläintä huvin vuoksi kiduttanut poika syylliseksi ja otettiin hengiltä sellaisena, jonka luonne oli niin läpeensä kurja, ettei hänen voitu sallia elää. Mutta sivistyneessä Euroopassa, joka edistyy nopeasti kaikessa muussa kuin kristillisissä hyveissä, voima on vielä tänä päivänä oikeuden synonyymi. Lukemattomien lintu- ja eläinlaumojen täysin hyödytöntä, julmaa ampumista pelkän huvin vuoksi ei harrasteta missään muualla niin palavalla innolla kuin protestanttisessa Englannissa, missä Kristuksen armeliaat opetukset ovat tuskin tehneet ihmissydämiä pehmeämmiksi kuin ne olivat Nimrodin, "Jumalan mahtavan metsästäjän" päivinä. Kristillinen etiikka on yhtä sopivasti muuttunut paradoksaaliseksi päätelmäksi kuin "pakanallisten" etiikka. Kirjoittajalle kertoi hiljattain eräs metsästyksen harrastaja, että koska "yksikään varpunen ei putoa maahan ilman Isän tahtoa", se joka tappaa huvin vuoksi, sanokaamme, sata varpusta, toteuttaa silloin satakertaisesti Isänsä tahdon!

Vivisektio

Onneton joukko on se eläinparkojen lauma, jonka onnettomuutena on joutua ihmiskäden leppymättömäksi uhriksi. Ihmisen rationaalinen sielu näyttää synnynnäisesti tulleen eläimen irrationaalisen sielun murhaajaksi – sanan täydessä merkityksessä – koska kristillinen oppi opettaa, että eläimen sielu kuolee ruumiin mukana. Eikö Kainin ja Aabelin legendalla ollut kaksinainen merkitys? Katsokaa sivistyneen kautemme toista häpeätahraa – "vivisektiohuoneiksi" sanottuja tieteellisiä teurastustaloja. Menkää yhteen noista halleista Pariisissa ja katsokaa Paul Bertiä tai jotakuta muuta näistä miehistä – joita oikeudenmukaisesti sanotaan "laitoksen oppineiksi teurastajiksi" – kauheassa työssään. Minun täytyy kääntää tähän silminnäkijän vakuuttava kuvaus, tunnetun ranskalaisen kirjailijan, joka on tutkinut perusteellisesti noiden "teloittajien" modus operandia, toimintatapaa:

"Vivisektio", hän sanoo, "on erikoissopimus, missä teurastusakateemikkojemme tieteellisesti hyväksi käyttämää kidutusta käytetään kokonaisten päivien, viikkojen ja jopa kuukausien ajan yhden ja saman uhrin kehon osiin. Kidutuksessa käytetään kaikenlaisia aseita, suoritetaan analyysi säälimättömän yleisön edessä, jaetaan tehtävä joka aamu kymmenen harjoittelijan kesken, joista yksi työskentelee silmän, toinen jalan, kolmas aivojen, neljäs ytimen parissa. Harjoittelijan kokemattomat kädet onnistuvat kuitenkin iltaa kohti raskaan päivätyön jälkeen paljastamaan kaiken elävästä ruumiista, joka heille on määrätty rääkättäväksi, ja illalla se varastoidaan huolellisesti pois kellariin, jotta seuraavana aamuna sen kanssa voidaan taas työskennellä, jos vain uhrissa on vielä elämänpihahduskin tai herkkyyttä jäljellä! Me tiedämme, että Grammontin lain uskotut miehet ovat yrittäneet kapinoida tätä inhottavuutta vastaan, mutta Pans osoittautui heltymättömämmäksi kuin London ja Glasgow."¹

Ja nyt nämä herrat kerskuvat suurella päämäärällään ja keksimillään suurilla salaisuuksilla. "Kauheuksia ja valheita"! – huudahtaa sama kirjailija. "Salaisuuksista – lukuun ottamatta taitojen ja aivoliikkeiden muutamia paikallistamisia – me tiedämme ainoastaan yhden, joka heille itse asiassa kuuluu: loputtomiin jatketun kidutuksen salaisuus, minkä rinnalla autofagian (molemminpuolisen syömisen) kauhea luonnonlaki, sodan kauheudet, metsästyksen hilpeät joukkoteurastukset ja eläimen kärsimykset teurastajan veitsen alla eivät ole mitään! Kunnia tiedemiehillemme! He ovat ylittäneet kidutuksen kaikki aiemmat lajit ja jäävät nyt ja ikuisesti ilman mitään mahdollista kiistanalaisuutta aiheutetun tuskan ja epätoivon kuninkaiksi!"²

Tavallisesti esitetään puolustuksena teurastuksen, tappamisen ja jopa laillisesti kidutettujen eläinten – kuten vivisektion – puolesta jae tai pari Raamatusta ja sen huonosti käsitetty merkitys, jonka Tuomas Akvinolaisen ns. skolastiikka on pilannut. Jopa de Mirville, tuo kirkon oikeuksien innokas puolustaja sanoo sellaisia tekstejä "raamatulliseksi suvaitsevaisuudeksi, joka on otettu Jumalalta väkisin vedenpaisumuksen jälkeen, kuten niin paljon muutakin, ja se perustuu meidän voimamme rappioon". Oli miten oli, sellaiset tekstit ovat kovasti vastakkaisia saman Raamatun muiden tekstien kanssa. Lihansyöjä, metsästyksen harrastaja ja jopa vivisektion suorittaja – jos viimeksi mainittujen joukossa on erikoisluomiseen ja Raamattuun uskovia – lainaavat yleensä oikeutuksekseen Genesiksen säettä, jossa Jumala antaa kaksinaiselle Adamille "herruuden kalojen, lintujen, nautakarjan ja kaiken maan päällä liikkuvan elävän yli" (1. Moos. 1 5:28). Tästä johtuu kristillisen ymmärryksen mukaan valta jokaisen eläimen elämään ja kuolemaan maan päällä. Tähän paljon filosofisemmat bramiinit ja buddhalaiset voivat vastata: "Ei niin. Evoluutio alkaa muovata tulevia ihmiskuntia alimpien olentoluokkien piirissä. Sen vuoksi tappamalla eläimen tai jopa hyönteisen pysäytämme sellaisen olevaisen etenemisen kohti sen lopullista päämäärää luonnossa – IHMISTÄ." Tämän voi okkulttisen filosofian tutkija hyväksyä ja lisätä, että se ei ainoastaan hidasta tuon entiteetin kehitystä vaan hidastaa seuraavan ja täydellisemmän rodun tulemista.

Mikä vastaväitteistä on oikea, mikä niistä on loogisempi? Vastaus riippuu pääasiassa tietysti kysymyksen ratkaisemaan valitun välittäjän henkilökohtaisesta uskosta. Jos hän uskoo ns. erikoisluomiseen, silloin vastauksena selvään kysymykseen – "Miksi pitäisi surmaamista tarkastella kauheimpana syntinä Jumalaa ja luontoa vastaan ja miksi miljoonien elävien olentojen murhaa pitää pelkkänä huvina?" – hän vastaa: "Koska ihminen on luotu Jumalan omaksi kuvaksi ja hän katsoo ylöspäin luojaansa ja syntymäpaikkaansa, taivaaseen (os homini sublime dedit); ja eläimen katse kiinnittyy alaspäin sen syntymäpaikkaan, maahan, sillä Jumala sanoi: "Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karja-, pikku- ja villieläinten lajit." (1. Moos. 24.) Ja vielä, "koska ihmisellä on kuolematon sielu, ja mykällä eläimellä ei ole kuolemattomuutta, ei edes lyhyttä henkiinjäämistä kuoleman jälkeen".

Tälle yksinkertaiselle päättelijälle voitaisiin vastata, että jos Raamatun on määrä olla meidän auktoriteettimme tässä herkässä kysymyksessä, ei ole olemassa pienintäkään todistetta siitä että ihmisen syntymäpaikka on taivaassa, enempää kuin vihoviimeisen matelijan syntymäpaikasta. Asia on päinvastoin, sillä löydämme Genesiksestä, että jos Jumala loi "ihmiset" ja siunasi "heidät" (1. Moos. 27-28), niin hän loi "suuret meripedot" ja "siunasi ne" (21, 22). Lisäksi Herra Jumala "muovasi maan tomusta ihmisen" (1. Moos. 2.7), ja tomu on varmasti hajonnutta maata. Salomo, kuningas ja saarnaaja, on ehdottomasti auktoriteetti ja hänen on myönnetty joka taholla olevan viisain raamatullinen henkilö. Hän tuo julki sarjan totuuksia Saarnaajassa (luku 3), jonka olisi pitänyt tähän mennessä rauhoittaa jokainen väittely aiheesta. "Ihmiset… ymmärtäisivät olevansa pelkkiä luontokappaleita [engl. beasts, eläimiä]" (j. 18)… "ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen… Ihmisillä ei ole etusijaa eläimiin nähden" (j. 19). "Kaikki menee samaan paikkaan: kaikki on tullut tomusta ja kaikki palaa tomuun" (j. 20)… "Kuka tietää, kohoaako ihmisen henki ylös ja vajoaako eläinten (engl. beasts) henki alas maahan?" (j. 21) Todellakin, "kuka tietää"! Joka tapauksessa se ei ole tiede eikä "jumaluusoppinut".

Eläinten oikeudet

Jos näiden rivien tarkoitus olisi saarnata Raamatun tai Vedojen auktoriteetilla kasvissyönnin puolesta, se olisi vaikea tehtävä. Sillä joskin on aivan oikein, että Jumala antoi kaksinaiselle Adamille – Genesiksen ensimmäisen luvun "miehiselle ja naiselliselle", jolla on vähän tekemistä toisen luvun tohvelisankariesi-isien kanssa – "vallan jokaiseen elävään olentoon", emme kuitenkaan löydä mistään, että "Herra Jumala" määräsi tuon Adamin tai toisen ahmimaan eläinolioita tai hävittämään niitä huvin vuoksi. Aivan päinvastoin. Osoittaen kasvikuntaa ja "siementä kantavia hedelmäpuita" Jumala sanoi aivan selvästi: "Olkoot ne teidän (ihmisten) ravintonanne" (1. Moos. 1:29).

Niin tarkkaan käsittivät varhaiskristityt tämän totuuden, että ensimmäisinä vuosisatoina he eivät koskaan koskeneet lihaan. Octaviossa Tertullianus kirjoittaa Minutius Felixille: "Meidän ei sallita todistaa surmaamista eikä edes kuulla kerrottavan (novere) siitä, meidän kristittyjen, jotka kieltäydymme maistamasta ruokia, joissa voi olla eläimen verta."

Kirjoittaja ei kuitenkaan saarnaa kasvissyönnin puolesta, vaan yksinkertaisesti puolustaa "eläinten oikeuksia" ja yrittää osoittaa, että on väärin jättää huomiotta sellaiset oikeudet Raamattuun vetoamalla. Lisäksi olisi täysin hyödytöntä väitellä niiden kanssa, jotka haluavat pitää noita lauseita väärinä tulkintoina. Se, joka torjuu evoluutio-opin, huomaa tiensä aina olevan kivetty vaikeuksilla; tästä syystä hän ei koskaan myönnä, että on totuudenmukaisempaa ja loogisempaa pitää fyysistä ihmistä pelkästään eläinten tunnustettuna esikuvana ja henkisenä egona, joka elähdyttää häntä päätienä eläimen sielun ja jumaluuden välissä. Hänelle olisi turha kertoa, että ellei hän hyväksy, paitsi edellä lainattuja jakeita oikeutuksekseen, vaan myös koko Raamattua esoteerisen filosofian valossa, joka ratkaisee koko joukon sen ristiriitaisuuksia ja ilmeisiä mielettömyyksiä – hän ei tule koskaan saamaan avainta totuuteen. Hän ei nimittäin uskoisi sitä. Kuitenkin koko Raamattu vilisee lähimmäisenrakkautta ihmisille ja armeliaisuutta ja rakkautta eläimille. 3. Mooseksen kirjan 24. luvun alkuperäinen heprealainen teksti on täynnä sitä. Jakeiden 17 ja 18 sijasta, jotka on käännetty Raamatussa: "Joka tappaa karjaeläimen, korvatkoon sen antamalla eläimen eläimestä, alkuperäistekstissä lukee "elämän elämästä" tai mieluummin "sielun sielusta", nephesh tachat nephesh.³ Ja ellei lain ankaruus yltänyt, niin kuin Spartassa, ihmisen "sielun" tappamiseen eläimen "sielusta", niin vaikka hän korvasi teurastetun sielun elävällä, raskas lisärangaistus määrättiin syylliselle.

Sielu ja henki

Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Toisessa Mooseksen kirjassa (20:10 ja 23:2 ynnä seur.) lepo sapattina ulotettiin karjaan ja jokaiseen muuhun eläimeen. "Seitsemäs päivä on… sapatti… et saa tehdä mitään työtä, eikä sinun… juhtasi". Sapattivuonna… "seitsemäntenä vuotena sinun pitää antaa sen (maan) levätä… että sinun härkäsi ja aasisi voivat levätä", mikä käsky, jos se merkitsee jotain, osoittaa, etteivät muinaiset juutalaiset sulkeneet ulkopuolelle edes eläimiä osallistuessaan jumalansa palvontaan, vaan ne asetettiin monissa tilanteissa ihmisen itsensä vertaiseksi. Koko kysymys nojaa siihen väärinkäsitykseen, että "sielu", nephesh, on kokonaan erossa "hengestä", ruach. Ja kuitenkin on selvästi sanottu, että "Jumala hengitti elämänhenkäyksen (ihmisen) sieraimiin, ja ihmisestä tuli elävä sielu", nephesh, eikä enempää tai vähempää kuin eläin, sillä eläimen sielu on myös nephesh. Kehityksen myötä sielusta tulee henki, ja molemmat ovat niiden samojen tikkaiden alempia ja korkeampia askelmia, joiden perusta on UNIVERSAALI SIELU tai henki.

Tämä esitys pelästyttänee ne hyvät miehet ja naiset, jotka, vaikka rakastaisivat kuinka paljon kissojaan ja koiriaan, ovat silti liian uskollisia omien kirkkojensa opetuksille myöntääkseen koskaan sellaista harhaoppia. "Koiran tai sammakon järjetön sieluko on jumalallinen ja kuolematon, niin kuin meidän sielumme ovat?" – he huudahtavat varmasti, mutta niin asia on. Tämän artikkelin nöyrä kirjoittaja ei sano niin, vaan peräti jokaisen hyvän kristityn auktoriteetti, saarnaajien kuningas – Paavali. Vastustajamme, jotka närkästyneinä kieltäytyvät kuuntelemasta joko nykyajan tai esoteerisen tieteen argumentteja, voivat ehkä kallistaa auliimmin korvansa sille, mitä heidän omalla pyhimyksellään ja apostolillaan on sanottavaa asiasta. Hänen sanojensa todellista tulkintaa ei esitä teosofi eikä vastapuoli, vaan se, joka oli yhtä hyvä ja harras kristitty kuin jos kukaan, nimittäin toinen pyhimys – Johannes Khrysostomos. Hän näet selitti ja kommentoi Paavalin kirjeitä, ja häntä kunnioittivat suuresti sekä roomalaiskatolinen että protestanttinen kirkko. Kristityt ovat jo todenneet, ettei empiirinen tiede ole heidän puolellaan. Ja he voivat hämmästyä vielä ikävämmin huomatessaan, ettei kukaan hindu voisi vedota rehellisemmin eläimen elämän puolesta kuin Paavali kirjoittaessaan roomalaisille. Hindut vaativat todella armeliaisuutta mykille eläimille ainoastaan sielunvaellusopin perusteella ja tästä syystä siksi, että sama prinsiippi tai elementti elävöittää sekä ihmisen että eläimen. Paavali menee pidemmälle: Hän osoittaa eläimen toivovan samaa vapautusta katoavaisuuden orjuudesta ja elävän tuossa toivossa kuin kuka tahansa hyvä kristitty. Tuon suuren apostolin ja filosofin täsmällisiä ilmauksia lainataan myöhemmin tässä artikkelissa ja osoitetaan niiden todellinen merkitys.

Se tosiasia, että niin monet tulkitsijat – kirkon isät ja skolastikot – yrittivät kiertää Paavalin todellisen merkityksen, ei ole mikään todiste sen sisäistä merkitystä vastaan vaan mieluummin niiden teologien rehellisyyttä vastaan, joiden epäjohdonmukaisuus osoitetaan erityisesti. Mutta jotkut ihmiset tukevat viimeiseen asti heidän esityksiään, kuinka virheellisiä ne sitten ovatkin. Toiset tunnustaen aiemman virheen, esittävät Cornelius a Lapiden tavoin eläinparalle amende honorablen, julkisen anteeksipyynnön. Pohtiessaan luonnon tässä suuressa elämändraamassa järjettömille luontokappaleille määräämää osaa hän sanoo: "Kaikkien luontokappaleiden osa on palvella ihmistä. Tästä syystä hänen (heidän mestarinsa) kanssaan ne odottavat uudistumistaan" – cum homine renovationem suam expectant.⁴ Ihmisen "palveleminen" ei varmasti tarkoita kiduttamista, tappamista, hyödytöntä ampumista tai muuta väärinkäyttöä, vaikka on lähes turha selittää sanaa "uudistuminen". Kristityt ymmärtävät sillä ruumiiden uudistumista Kristuksen toisen tulemisen jälkeen ja rajoittavat sen ihmiseen, sulkien pois eläimet. Salaisen opin tutkijat selittävät sen muotojen peräkkäisellä uudistumisella ja täydellistymisellä objektiivisen ja subjektiivisen olennon asteikolla, ja kehityksellisiä muodonmuutoksia pitkässä sarjassa eläimestä ihmiseen ja ylöspäin…

Tämän kristityt tulevat tietysti torjumaan närkästyneinä. Meille kerrotaan, ettei Raamattua ole selitetty heille siten, eikä se voi koskaan tarkoittaa sellaista. On hyödytöntä väitellä asiasta. Monet ja surkeat seurauksiltaan olivat virheelliset tulkinnat siitä, mitä ihmiset haluavat sanoa "Jumalan sanaksi". Lause "kirottu olkoon Kanaan, tulkoon hänestä veljiensä orjienkin orja" (1. Moos. 9:25) aiheutti vuosisatoja kurjuutta ja ansaitsematonta murhetta onnettomille orjille – mustaihoisille. Yhdysvaltojen papit olivat kaikkein vihamielisimpiä orjuudenvastaisessa asiassa, jota he vastustivat Raamattu kädessä. Silti orjuuden on osoitettu olleen luonnollisen rappeutumisen aiheuttaja jokaisessa maassa. Jopa ylpeä Rooma lankesi siihen, koska "enemmistö muinaisessa maailmassa oli orjia", kuten Geyer aivan oikein huomauttaa. Mutta niin kauhean innoittuneita Raamatun virheellisistä tulkinnoista olivat kaikkina aikoina parhaat, älykkäimmät kristityt, ettei edes yksi heidän suurimmista runoilijoistaan, puolustaessaan ihmisen oikeutta vapauteen, myönnä sellaista osaa eläinparalle.

Jumala antoi meille ylivallan ehdottoman
vain eläimiin, kaloihin, lintuihin;
Tuota oikeutta käytämme hänen lahjanaan
Mutta ihmistä ihmiselle hän ei tehnyt herraksi
Sellaisen tittelin itselleen säilytti,
ihminen jäi ihmisestä vapaaksi.

– sanoo Milton

Eläinten henkiinheräämiset

Kuten murha, virhekin "pakottaa ulos", ja ristiriidan on välttämättä esiinnyttävä aina kun virheellisiä johtopäätöksiä puolustetaan joko ennalta tuomittua kysymystä vastaan tai sen puolesta. Idän filozoismin vastustajat tarjoavat siten arvostelijoilleen pelottavan aseen jolla kaataa pätevimmät argumentit sellaisella ristiriitaisuudella perusteiden ja johtopäätösten, oletettujen tosiasioiden ja tehtyjen päätelmien välillä.

Tämän artikkelin tarkoitus on suunnata valonsäde tähän mitä vakavimpaan ja kiinnostavimpaan aiheeseen. Roomalaiskatoliset kirjoittajat puolustaessaan eläinten monia ihmeellisiä henkiinheräämisiä, joita heidän pyhimyksensä ovat aikaansaaneet, ovat käyneet siitä loputonta keskustelua. "Eläinten sielu" on Bossuetin mielestä "vaikein samoin kuin tärkein kaikista filosofisista kysymyksistä."

Vastakkain sille kirkon opille, että eläimillä, olematta kuitenkaan sieluttomia, ei ole pysyvää ja kuolematonta sielua ja että niitä elävöittävä prinsiippi kuolee ruumiin mukana, on mielenkiintoista saada tietää, miten skolastikot ja kirkon papit saavat sopimaan tämän esityksen sen väitteen kanssa, että eläimiä on voitu herättää ja niitä on herätettykin henkiin usein ja ihmeellisesti.

Vaikka tämä kirjoitelma on vain suppea yritys osoittaa Raamatun skolastisten ja teologisten tulkintojen ristiriita, se pyrkii vakuuttamaan, että eläimen elämän riistäminen – varsinkin huvin vuoksi ja vivisektiossa – on erittäin rikollista. Tarkoituksena on joka tapauksessa osoittaa, että onpa se käsitys, että ihmisen tai eläimen voi herättää henkiin sen jälkeen kun elämänprinsiippi on paennut ruumiista lopullisesti, kuinka mieletön tahansa, niin sellaiset henkiinherättämiset, jos ne olisivat todellisia, eivät olisi sen mahdottomampia mykän eläimen tapauksessa kuin ihmisen kyseessä ollen. Sillä kummallekin on luonto antanut sen, mitä sanotaan vapaasti "sieluksi", tai sitten kummallakaan ei sitä ole.

---

Mikä illuusio onkaan ihminen! Mikä häkellyttävä kaaos, mikä ristiriitainen pakkaus! Kaikkien asioiden julkinen tuomari ja silti voimaton maan matonen! Totuuden suuri tallentaja ja suojelija ja silti pelkkä epävarma hylkiö, universumin kirkkaus ja häpeä!

– Pascal

Siirrymme nyt katsomaan, mitkä ovat kristillisen kirkon käsitykset eläimen sielusta, tutkimaan, kuinka kirkko saa sopimaan ristiriidan kuolleen eläimen henkiinherättämisen ja sen oletuksen, että sen sielu kuolee sen mukana, välillä ja näkemään joitakin ihmeitä eläinten yhteydessä. Ennen kuin annetaan lopullinen ja ratkaiseva isku sille itsekkäälle opille, joka on niin täynnä julmia ja armottomia toimia kurjaa eläinmaailmaa kohtaan, lukijan täytyy tutustua patristisen kauden isien vanhempiin epäröinteihin Paavalin lausumien sanojen suhteen.

On huvittavaa huomata, kuinka latinalaisen kirkon kahden uupumattomimman puolustajan – herrojen Des Mousseaux ja de Mirville, joiden teosten mainitsemia muutamia ihmeitä tässä tuodaan esiin – karma johti heidät molemmat antamaan aseet, joita nyt käytetään heidän omia vilpittömiä mutta virheellisiä näkemyksiään vastaan.⁵

Kun on käytävä suuri taistelu tulevaisuudesta "luomisopin kannattajien" eli kristittyjen – kaikkien erityisluomiseen ja persoonalliseen jumalaan uskovien – ja kehitysopin kannattajien eli hindujen ja buddhalaisten, kaikkien vapaa-ajattelijoiden ja lopuksi vaikkei viimeiseksi tiedemiesten välillä, yhteenveto heidän vastaavista mielipiteistään on tarpeen.

1. Kristillinen maailma pitää selviönä oikeuksiaan eläimen elämään ja nojautuu tässä kysymyksessä: a) edellä lainattuihin Raamatun teksteihin ja myöhempiin skolastisiin tulkintoihin; b) jonkin sellaisen kuin jumalallisen tai inhimillisen sielun oletettuun poissaoloon eläimessä. Ihminen jää henkiin kuoleman jälkeen, eläin ei jää.

2. Itämaiset kehitysopin kannattajat perustavat johtopäätöksensä suuriin filosofisiin järjestelmiinsä ja pitävät kiinni siitä, että on vastoin luonnon työskentelyä ja kehitystä tappaa jokin elävä olento – syistä jotka on esitetty edellä.

3. Tukenaan viimeisimmät tieteen keksinnöt läntiset kehitysopin kannattajat eivät ota huomioon kristittyjä eivätkä pakanoita. Jotkut tiedemiehet uskovat evoluutioon, toiset eivät. He ovat kuitenkin samaa mieltä yhdessä asiassa: nimittäin, että fyysinen, eksakti tutkimus ei anna perusteita olettamukselle, että ihmisellä on kuolematon, jumalallinen sielu, sen enempää kuin hänen koirallaankaan.

Kun siis aasialaiset kehitysopin kannattajat käyttäytyvät eläimiä kohtaan tieteellisten ja uskonnollisten näkemystensä mukaisesti, ei kirkko eikä materialistinen, tieteellinen koulukunta ole looginen vastaavien teorioidensa tieteellisissä sovelluksissa. Kirkko, opettaen, että jokainen elävä olento on yksitellen ja erityisesti Jumalan luoma, kuten jokainen ihmisvauva, ja että se on syntymästä kuolemaan viisaan ja ystävällisen Sallimuksen tarkkaavaisessa huolenpidossa, suo kuitenkin alemmalle luontokappaleelle ainoastaan tilapäisen sielun. Tiede, pitäen sekä ihmistä että eläintä joidenkin tähän asti keksimättömien luonnonvoimien sieluttomana tuotteena, silti käytännössä luo kuilun näiden kahden välille. Tiedemies, joka on mitä päättäväisin materialisti, sellainen, joka ryhtyy täysin tyynesti suorittamaan vivisektiota elävälle eläimelle, kavahtaisi kuitenkin ajatusta tehdä raajarikoksi – puhumattakaan että kiduttaisi kuoliaaksi – kanssaihmisensä. Silti näiden suurten uskonnollisuuteen taipuvaisten materialistien joukosta ei löydy ketään, joka olisi osoittautunut johdonmukaiseksi määritellessään eläimen moraalisen statuksen täällä maan päällä ja ihmisen oikeuden siihen.

Pyhimysten tekemät ihmeteot

Tässä on nyt esitettävä joitakin esimerkkejä esitettyjen syytösten todistamiseksi. Vedoten vakaviin ja sivistyneisiin mieliin on oletettava, että tässä lainattujen eri auktoriteettien näkemykset eivät ole outoja lukijalle. Sen vuoksi riittänee, että esitämme lyhennelmän joistakin johtopäätöksistä, joihin he ovat tulleet – alkaen kirkonmiehistä.

Kuten jo kerrottiin, kirkko vaatii uskoa sen suurten pyhimysten tekemiin ihmetekoihin. Erilaisten suoritettujen ihmeiden joukosta valitsemme tähän ainoastaan ne, jotka liittyvät suoraan aiheeseen – nimittäin kuolleiden eläinten ihmeelliset henkiinheräämiset. Se joka luottaa siihen, että ihmisellä on kuolematon, ruumiista riippumaton, sitä elävöittävä sielu, voi helposti uskoa, että jollain jumalallisen ihmeen avulla sielu voidaan kutsua ja pakottaa takaisin tabernaakkeliin, jonka se jättää ilmeisesti ainiaaksi. Mutta miten joku voi hyväksyä saman mahdollisuuden eläimen tapauksessa, koska hänen uskonsa opettaa hänelle, että eläimellä ei ole riippumatonta sielua, sillä se tuhoutuu ruumiin mukana? Yli kahdensadan vuoden ajan, aina Tuomas Akvinolaisesta lähtien, kirkko on arvovaltaisesti opettanut, että järjettömän luontokappaleen eli eläimen sielu kuolee sen elimistön mukana. Mikä sitten kutsutaan takaisin tomuun elävöittämään se jälleen? Tässä kriittisessä vaiheessa skolastiikka puuttuu asiaan ja – ratkaisten vaikeuden – sovittaa sovittamattoman.

Se alkaa sanomalla, että eläinten henkiinherättämisen ihmetekoja on lukemattomia ja että ne on todistettu oikeiksi niin kuin "meidän Herramme Jeesus Kristuksen henkiinherääminen".⁶ Bollandistit⁷ antavat lukemattomia esimerkkejä. Isä Burigny, pyhimyselämäkertojen kirjoittaja 1600-luvulta, herttaisesti huomauttaa pyhän Remin henkiinherättämistä trapeista [aro- ja aavikkoseutujen isoja ja isohkoja kahlaajalintuja]: "Minulle voidaan epäilemättä sanoa, että minä itse olen hanhi, kun uskon sellaisiin ’sinilintukertomuksiin’. Vastaan koiranleualle siinä tapauksessa sanomalla, että jos hän kiistää tämän kohdan, sitten hänen täytyy myös poistaa Espanjan pyhän Isidoruksen elämästä selostus, että tämä elvytti isäntänsä hevosen kuolleista. Tai Tolentinon pyhän Nikolauksen elämäkerrasta, että hän toi takaisin elämään peltopyyn sen sijaan että olisi syönyt sen. Sitten on kertomus pyhästä Fransiskuksesta, että hän otti takaisin uunin loimuavista hiilistä paistumasta lampaan ruumiin, jonka hän edelleen herätti henkiin. Hän sai myös keitetyt kalat, jotka hän elvytti, uimaan kastikkeessaan jne. Ennen kaikkea hänen, skeptikon, täytyy syyttää yli 100 000 silminnäkijän – joiden joukosta ainakin muutamilla pitäisi olla tervettä järkeä – olevan valehtelijoita tai narreja."

Paljon korkeampi auktoriteetti kuin isä Burigny, nimittäin paavi Benediktus XIV, vahvistaa edellä olevan todistuksen. Sitä paitsi nimet henkiinheräämisten silminnäkijöistä, Pyhä Sylvestrus, Francois de Paule, Krakovan Severin ja joukko muita, mainitaan kaikki bollandisteissa. "Ainoastaan hän lisää", sanoo kardinaali de Ventura, joka lainaa häntä, "että henkiinherääminen vaatii kuitenkin, tuon nimen ansaitakseen, muodon⁸ yhtä paljon kuin kuolleen olennon aineen identtistä ja lukumääräistä reproduktiota. Ja koska tuo eläimen muoto (eli sielu) tuhoutuu aina ruumiin mukana, kuten pyhän Tuomaksen opissa sanotaan, Jumala jokaisessa sellaisessa tapauksessa huomaa olevansa velvollinen luomaan ihmeentekotarkoitusta varten uuden muodon henkiin herätetylle eläimelle. Tästä seuraa, että henkiin herätetty eläin ei olisi aivan identtinen sen kanssa, mitä se oli ollut ennen kuolemaansa (non idem omnino esse)."⁹

Tämähän vaikuttaa hämmästyttävän paljon samalta kuin se mitä maagikkomayat tekevät. Vaikkei vaikeutta ole ehdottomasti selitetty, seuraava tehdään silti selväksi: koska se prinsiippi, joka elävöitti eläimen sen elämän aikana ja jota sanotaan sieluksi, oli kuollut tai hajonnut ruumiin kuoleman jälkeen, toinen sielu – "eräänlainen vapaa sielu" – kuten paavi ja kardinaali kertovat meille – luodaan Jumalan ihmetyön tarkoitusta varten. Tämä sielu on sitä paitsi erilainen kuin ihmisen prinsiippi, joka on "riippumaton, eteerinen ja alati kestävä entiteetti".

Paitsi luonnollinen muistutus sellaisesta toiminnasta, jota kutsutaan pyhimyksen aikaansaamaksi "ihmeteoksi" – sillä kyseessä on yksinkertaisesti Jumala hänen selkänsä takana, joka "luo" loistokseen täysin uuden sielun yhtä hyvin kuin uuden ruumiin – on koko Tuomaksen oppi avoin vastaväitteelle. Descartes huomauttaa kuitenkin hyvin järkevästi: "Jos eläimen sielu on niin selvästi erotettava (aineettomuudessaan) ruumiistaan, me uskomme että on tuskin mahdollista välttää tunnustamasta sitä henkisenä prinsiippinä, tästä syystä älyllisenä olentona."

Automaatti vai tunteva olento

Lukijalle tarvitsee tuskin muistuttaa, että Malebranchen mukaan Descartes piti elävää eläintä pelkkänä automaattina, "hyvin vedettynä kellonkoneistona". Sen vuoksi se joka omaksuu kartesiolaisen [Descartesin opin kannattajan] teorian eläimestä, voisi yhtä hyvin hyväksyä heti nykyajan materialistien näkemykset. Sillä koska tuo automaatti on kykenevä sellaisiin tunteisiin kuin rakkaus, kiitollisuus jne. ja koska sillä on epäilemättä muisti, kaikkien sellaisten ominaisuuksien on oltava materialismin opetusten mukaan "aineen ominaisuuksia". Mutta jos eläin on "automaatti", miksi ihminen ei ole? Eksakti tiede – anatomia, fysiologia jne. – ei löydä pienintäkään eroa näiden kahden ruumiin välillä; ja kuka mahtaa tietää, kysyy Salomo, "meneekö" ihmisen sielu "ylös" yhtään sen enempää kuin eläimenkään sielu? Niinpä huomaamme metafyysisen Descartesin olevan yhtä ristiriitainen kuin kuka tahansa.

Entä mitä pyhä Tuomas sanoo tästä? Sallien sielun (anima) eläimelle ja julistaen sen aineettomaksi hän kieltää siltä samalla kertaa henkisyyden ominaisuuden. Hän näet sanoo: "Se merkitsisi siinä tapauksessa älyä, hyvettä ja erityisominaisuutta, joka on varattu ainoastaan ihmissielulle." Mutta koska neljännessä lateraanikokouksessa oli päätetty, että Jumala oli luonut kaksi selvää olemusta, ruumiin (mundanam) ja hengen (spiritualem), ja että jonkin ruumiittoman on oltava välttämättä henkistä, oli pyhän Tuomaksen turvauduttava eräänlaiseen kompromissiin, jota voidaan olla sanomatta tekosyyksi ainoastaan kun se on pyhimyksen esittämä. Hän sanoo: "Tämä eläimen sielu ei ole henki eikä ruumis; se on keskiluontoa."¹⁰ Tämä on hyvin onneton esitys. Sillä muualla pyhä Tuomas sanoo, että "kaikilla sieluilla – jopa kasvien – on ruumiissaan substantiaalinen muoto". Jos tämä pätee kasveihin, miksei myös eläimiin? Se ei varmasti ole "henkeä" eikä puhdasta ainetta vaan sitä olemusta, jota pyhä Tuomas sanoo "keskiluonnoksi". Mutta kun ollaan oikealla polulla, miksi kieltää henkiinjääminen – sallien yksinomaan kuolemattomuuden? Ristiriita on niin ilmeinen, että de Mirville huudahtaa epätoivoissaan: "Tässä me olemme, kolmen substanssin kanssa, emmekä kahden, niin kuin lateraanikokous päätti!" Ja hän väittää edelleen vastaan niin paljon kuin uskaltaa "enkelitohtorille".

Suuri Bossuet analysoi teoksessaan Traité de la Connaissance de Dieu et de soi même Descartesin rakennelmaa ja vertaa sitä pyhän Tuomaksen esitykseen. Kukaan ei voi moittia häntä siitä, että hän antaa etusijan loogisuudessa Descartesille. Hän huomaa että kartesiolaisesta "keksinnöstä" – automaatista – "pääsee paremmin pois vaikeudesta" kuin pyhän Tuomaksen tapauksessa, jonka katolinen kirkko on täysin hyväksynyt. Tästä syystä isä Ventura tuntee närkästystä Bossuetia kohtaan, kun tämä hyväksyy "sellaisen surkean ja lapsellisen virheen". Ja vaikka hän sallii eläimille sielun kaikkine tunteineen, mikä on todellisuutta hänen mestarilleen pyhälle Tuomakselle, myös hän kieltää niiltä älyn ja järkeilykyvyn. "Bossuetia", hän sanoo, "on moitittava sitäkin enemmän, koska hän itse sanoi: ’Minä aavistan, että suurta sotaa valmistellaan kirkkoa vastaan kartesiolaisen filosofian nimessä.’" Hän on oikeassa siinä, sillä karkean eläimen aivojen "tuntevasta aineesta" tulee aivan luonnollisesti Locken ajatteleva aine, ja viimeksi mainitusta tulevat vuosisatamme kaikki materialistiset koulut. Mutta hän epäonnistuu pyhän Tuomaksen opin kannattamisen suhteen, tuon opin ollessa täynnä virheitä ja ilmeisiä ristiriitaisuuksia. Sillä jos eläimen sielu on, kuten roomalaiskatolinen kirkko opettaa, vapaa, aineeton prinsiippi, silloin on ilmeistä, että ollen riippumaton fyysisestä organismista se ei voi "kuolla eläimen mukana" enempää kuin ihmisen tapauksessa. Jos myönnämme, että se elää ja selviää hengissä, niin missä suhteessa se eroaa ihmisen sielusta?

Ja että se on ikuinen – jos hyväksymme pyhän Tuomaksen todistuksen tässä asiassa – vaikka hän itse väittää muualla: "Ihmisen sielu on kuolematon, ja eläimen sielu tuhoutuu", hän sanoo (Summa, vol. V, s. 164) tämän, kysyttyään saman suuren teoksen osassa II (s. 256): "onko olemassa mitään olentoja, jotka syntyvät uudelleen olemattomiin?", ja vastaa itse: "Ei, sillä Saarnaajassa sanotaan (3:14): Minkä JUMALA tekee, pysyy ikuisesti. ’Isän luona ei mikään muutu’ (Jaakobin kirje 1:17)." Sitten pyhä Tuomas jatkaa: "Sen vuoksi ei olioiden luonnollisessa järjestyksessä eikä liioin ihmeteoissa ole mitään olentoa, joka syntyy uudelleen olemattomuuteen (tuhoutuu). Olennossa ei ole mitään, mikä tuhoutuu, sillä se mikä osoittaa suurimmalla kirkkaudella jumalallisen hyvyyden, on olentojen jatkuva säilyminen."¹¹

Tätä virkettä kommentoi kääntäjä, pastori Drioux selityksessä ja vahvistaa sen. Hän huomauttaa: "Ei mikään tuhoudu. Tästä periaatteesta on tullut nykyajan tieteen parissa eräänlainen aksiooma." Ja siinä tapauksessa, miksi luonnossa pitäisi olla poikkeus tähän muuttumattomaan sääntöön, jonka on tunnustanut sekä tiede että teologia, ainoastaan eläimen sielun tapauksessa. Vaikka sillä ei olisi mitään älyä, se on olettamus, jota jokainen puolueeton ajattelija tulee aina ja hyvin voimakkaasti vastustamaan.

Luonnontieteilijöiden ristiriitaiset käsitykset

Kääntyen skolastisesta filosofiasta luonnontieteisiin katsokaamme, mitkä ovat luonnontieteilijän vastaväitteet sille, että eläimellä on äly ja sen vuoksi riippumaton sielu.

"Mikä tahansa, joka ajattelee, joka ymmärtää ja joka toimii, on jotakin taivaallista ja jumalallista. Sen vuoksi sen on välttämättä oltava ikuinen", kirjoitti Cicero lähes 2000 vuotta sitten. Vaikka Huxley väittää tätä johtopäätöstä vastaan, voisimme ymmärtää hyvin, että Tuomas Akvinolainen, "metafyysikkojen kuningas", uskoi lujasti pyhän Patrickin suorittamiin ihmeellisiin henkiinherättämisiin.¹²

Todellakin, kun kirkko esittää ja pakottaa oikeauskoiset hyväksymään sellaisia hirmuisia väitteitä kuin sanotut ihmeteot, sen teologien pitäisi huolehtia paremmin, että heidän korkeimmat auktoriteettinsa eivät itse ainakaan olisi ristiriitaisia ja osoittaisi siten tietämättömyyttä esille otetussa oppikysymyksessä.

Eläin siis suljetaan pois kehityksestä ja kuolemattomuudesta, koska se on automaatti. Descartesin mukaan sillä ei ole älyä, mitä mieltä on myös keskiaikainen skolastiikka. Sillä on vain vaistot, mikä merkitsee tehottomia impulsseja, minkä materialistit vahvistavat ja kirkko kieltää.

Sekä Frederic että George Cuvier ovat keskustelleet seikkaperäisesti eläinten älystä ja vaistoista.¹³ Heidän ajatuksensa tästä aiheesta on koonnut ja editoinut Flourens, joka on tieteiden akatemian oppinut sihteeri. Frederic Cuvier, joka oli 30 vuotta Eläintieteellisen osaston ja Luonnonhistorian museon johtaja Jardin des Plantesissa Pariisissa kirjoitti näin: "Descartesin päävirhe on siinä, ettei tehty koskaan riittävää eroa älyn ja vaiston välillä. Buffon itse oli langennut sellaiseen laiminlyöntiin, ja sen vuoksi kaikki eläintieteellisessä filosofiassa oli ristiriitaista. Tunnustaessaan eläimessä tunteen, joka on korkeampi meidän omaamme, samoin kuin tietoisuuden sen todellisesta olemassaolosta hän kielsi samalla ajattelun, harkinnan ja muistin, niin muodoin kaikki mahdollisuudet ajatteluun." (Buffon, Discourse on the Nature of Animals, VII, s. 57.) Mutta tuskin pysähdyttyään tähän hän myönsi, että eläimellä oli jonkinlainen muisti, joka oli aktiivinen ja kauas ulottuva ja luotettavampi kuin meidän muistimme (sama, s. 77). Sitten kieltäen siltä älyn hän kuitenkin myönsi, että eläin "otti huomioon isäntänsä, tutki häntä ja ymmärsi täydellisesti jokaisen hänen tahtonsa osoituksen". (Sama, vol. X, History of the Dog, s. 2.)

Merkittävämpää ristiriitaisten esitysten sarjaa olisi tuskin voinut toivoa suurelta tiedemieheltä.

Kuuluisa Cuvier on sen vuoksi oikeassa huomauttaessaan vuorostaan, että "tämä Buffonin uusi mekanismi on vielä vähemmän ymmärrettävä kuin Descartesin automaatti".¹⁴

ONKO ELÄIMILLÄ SIELU? 2 osa