OVATKO JÄTTILÄISET FIKTIOTA?

Tässä me törmäämme jälleen yhteen tieteen kanssa, koska se kieltää toistaiseksi, että ihminen olisi koskaan ollut paljon suurempi kuin mitä nyt on satunnaisesti tavattavien pitkien ja voimakkaiden ihmisten keskikoko. Tri Henry Gregor ilmoittaa, että jättiläistarut perustuvat väärin käsitettyihin tosiasioihin, ja esimerkkejä vääristä arvioinneista tuodaan esiin. Niinpä v. 1613 löydettiin Ala-Dauphinéssa (Ranskassa, 6 km St. Romansista) eräästä paikasta, jota on ikimuistoisista ajoista asti kutsuttu ”jättiläisten kentäksi”, syvään hiekkaiseen maaperään haudattuja valtavan suuria luita. Niiden arveltiin olevan ihmisjäännöksiä, jopa Teutoboduksen, Mariuksen tappaman teutoni-päällikön luita. Mutta Cuvierin myöhemmät tutkimukset vahvistivat niiden olevan tapiiri-sukuun kuuluvan 5,5 metrisen Dinotherium giganteumin fossiilisia jäännöksiä. Muinaisiin rakennuksiin viitataan todisteena siitä, että varhaisimmat esi-isämme eivät olleet paljonkaan meitä pitempiä, koska sisäänkäynnit eivät olleet suurempia kuin nykyään. Meille kerrotaan, että muinaisajan pisin meidän tiedossamme oleva mies oli roomalainen keisari Maximinus, jonka pituus oli 230 cm. Kuitenkin meidän päivinämme nähdään joka vuosi tätä pitempiä miehiä. Lontoon näyttelypaviljongissa esiintynyt unkarilainen oli 270 cm pitkä. Amerikassa näytettiin 290 cm pitkää jättiläistä. Montenegrolaisen Danilon pituus oli 260 cm. Venäjällä ja Saksassa nähdään usein yli 210 cm pituisia rahvaan miehiä. Ja koska apinateorian kannattajat ovat saaneet tietää Darwinilta, että ristisiitoksen seurauksena syntyneet eläinlajit ”ilmaisevat aina taipumusta palautua alkuperäiseen tyyppiin”, heidän pitäisi sovittaa ihmiseen samaa lakia. Ellei muinaisuudessa olisi ollut jättiläisiä, ei niitä olisi nytkään.

Kaikki tämä koskee vain historiallista aikaa. Ja jos esihistoriallisten aikojen luurangot eivät ole toistaiseksi voineet kiistattomasti todistaa (mikä ehdottomasti kielletään) tässä esitettyä väitettä tieteelle, niin se on vain ajan kysymys. Sitä paitsi, kuten jo sanottu, ihmiskoko on muuttunut sangen vähän viimeisen rodullisen kierroksen jälkeen. Muinaisuuden jättiläiset ovat kaikki hautautuneet valtamerien pohjaan, ja jos satoja tuhansia vuosia kestänyt jatkuva veden aiheuttama hankaus voi jauhaa hienoksi pölyksi pronssisen patsaan, niin paljon helpommin on näin käynyt ihmisluurangolle. Entä mitä todistavat tunnetut klassiset kirjailijat, filosofit ja muut ihmiset, joilla ei muutenkaan ole valehtelijan mainetta? Pitäkäämme myös mielessämme, että ennen vuotta 1847, jolloin Boucher de Perthes pakotti tieteen kiinnittämään huomiota ihmisfossiileihin, niistä tiedettiin tuskin mitään, sillä arkeologia ei omahyväisesti välittänyt niiden olemassaolosta. Jättiläisistä, joita oli ”maan päällä siihen aikaan”, oli ainoastaan raamattu puhunut länsimaiden viisaille, ja eläinrata oli ainoa todistaja vahvistamassa tuota lausuntoa, sillä Atlaksen eli Orionin sanotaan mahtavilla hartioillaan kannattaneen maailmaa.

[e278] Kuitenkaan ”jättiläisten” olemassaololta ei puutu todistajia, ja yhtä hyvin voi tutkia asian kumpaakin puolta. Kolme tiedettä – geologia, tähtitiede ja pyhien kirjojen tutkimus (viimeksi mainittu universaalisessa merkityksessään) – voivat antaa meille tarvittavat todisteet. Alkaaksemme geologiasta, se on jo vahvistanut, että mitä vanhempia esiinkaivetut luurangot ovat, sitä kookkaampia, pitempiä ja voimakasrakenteisempia ne ovat. Tässä meillä siis on jo varma todiste. Frédéric de Rougemont, joka kyllä uskoo hartaasti Nooan arkkiin ja raamattuun, mutta on silti tieteellinen todistaja, kirjoittaa: ”Kaikki luut, nuo luurangot, jotka on löydetty Gardin alueelta, Itävallasta, Liégestä jne…. nuo kallot, jotka kaikki muistuttavat neekerityyppiä… ja joita tuon muotonsa takia voitaisiin pitää eläinten kalloina, kaikki ovat kuuluneet hyvin pitkille ihmisille…”[169] Saman toistaa Lartet-niminen asiantuntija, joka pitää pitkinä niitä, jotka hukkuivat vedenpaisumuksessa (ei välttämättä Nooan), ja lyhyempinä niitä rotuja, jotka elivät myöhemmin.

Mitä tulee muinaisten kirjoittajien antamaan todisteeseen, meidän ei tarvitse tyytyä Tertullianukseen, joka vakuuttaa, että hänen aikanaan löytyi Karthagosta joukko jättiläisiä[170] – sillä ennen kuin hänen todisteensa voidaan hyväksyä, olisi vahvistettava hänen oma henkilöllisyytensä[171] ja todellinen olemassaolonsa. Mutta me voimme katsoa vuoden 1858 tieteellisiä julkaisuja, joissa puhutaan jättiläisten sarkofagista, joka löydettiin sinä vuonna tuon samaisen kaupungin työmaalta. Muinaisten pakanallisten kirjoittajien osalta meillä on Philostratuksen todiste, joka puhuu 13 metrin pituisesta jättiläisluurangosta ja toisesta 7-metrisestä, jotka hän itse näki Sigeuksella. Tuo luuranko ei ehkä kuulunut, niin kuin Protesilaus uskoi, sille jättiläiselle, jonka Apollo tappoi Troijan piirityksessä. Kuitenkin se oli jättiläisen luuranko samoin kuin eräs toinen, jonka Menecrates Stiralainen löysi Lemnokselta – ”kauhea katsoa”, kuten Philostratus sanoo.[172] Voiko ennakkoluuloisuus viedä tieteen niin pitkälle, että se pitää näitä kaikkia henkilöitä joko typeryksinä tai valehtelijoina?

Plinius puhuu jättiläisestä, jossa hän ajatteli tunnistavansa Orionin, Efialteen pojan.[173] Plutarkhos vakuuttaa Sertoriuksen nähneen Antaios-jättiläisen haudan.[174] Ja Pausanias vahvistaa, että Asteriuksen ja Geryonin eli Hylloksen, Herculeen pojan – kaikki jättiläisiä, titaaneja ja mahtavia miehiä – haudat olivat todella olemassa.[175] Lopuksi apotti Pègues vahvistaa omituisessa kirjassaan Les Volcans de la Grèce, että ”Thera-saaren tulivuorten lähistöltä löydettiin paasien alta suunnattoman suurikalloisia jättiläisiä. Jo paasien pystyttäminen noihin paikkoihin on vaatinut [e279] titaanisia voimia ja traditio liittääkin niihin kaikissa maissa taruja jättiläisistä, tulivuorista ja magiasta.”[176]

Edellä mainitussa teoksessaan Pègues ihmettelee, miksi raamatussa ja perimätiedossa pidetään Gibborim (jättiläisiä, mahtavia), Refaim eli aaveita (haamuja), Nefilim eli langenneita (irruentes) ”samoina, vaikka ne ovat kaikki ihmisiä, sillä raamattu kutsuu niitä muinaisiksi mahtaviksi” – esim. Nimrodia. ”Oppi” selittää tämän pulman. Nämä nimet, jotka oikeastaan kuuluvat ainoastaan neljään edelliseen Rotuun ja viidennen alkuun, viittaavat hyvin selvästi kahteen ensimmäiseen haamumaiseen (astraaliseen) Rotuun, langenneeseen – kolmanteen – ja atlantislaisten jättiläisten Rotuun – neljänteen –, minkä jälkeen ”ihmiset alkoivat kooltaan pienentyä”.

Bossuet näkee ”perisynnissä” syyn myöhempään yleiseen epäjumalanpalvelukseen.[177] ”Te tulette jumalien kaltaisiksi” sanoo Genesiksen käärme Eevalle, laskien siten väärien jumaluuksien palvontaan johtavan ensimmäisen siemenen. Ja hän luulee, että tästä johtuu epäjumalanpalvelus eli kuvien, antropomorfisten eli ihmisenmuotoisten kultti ja palvonta. Mutta jos epäjumalanpalvelus perustuu tähän, silloin kaksi kirkkoa, kreikkalainen ja latinalainen varsinkin, ovat yhtä epäjumalallisia ja pakanallisia kuin mikä tahansa muu uskonto.[178] Vasta neljännessä Rodussa ihmiset, jotka olivat kadottaneet kaikki jumalallisuutensa oikeudet, sortuivat ruumiin palvontaan eli toisin sanoen fallismiin. Siihen asti he olivat todella olleet jumalia, yhtä puhtaita ja jumalallisia kuin alkuunpanijansa, eikä allegorinen käärme-nimitys, kuten on riittävästi osoitettu edellisillä sivuilla, lainkaan tarkoita ihmisten fysiologista lankeemusta, vaan hyvän ja pahan tiedon hankkimista, mikä tieto tuli heille ennen heidän lankeemustaan. Ei saa unohtaa, että vasta tultuaan pakosta karkotetuksi Edenistä ”Aadam tunsi vaimonsa Eevan”.[179] Meidän ei tule kuitenkaan verrata Salaisen opin tietoja heprealaisen raamatun kuolleeseen kirjaimeen, vaan paremminkin kiinnittää huomiota kummankin esoteerisen merkityksen suuriin yhtäläisyyksiin.

Vasta hylättyään uusplatonilaisuuden Klemens [e280] Aleksandrialainen alkoi kääntää sanan gigantes [jättiläiset] käärmeiksi ja selittää, että ”käärmeet ja jättiläiset tarkoittavat demoneja”.[180]

Meille voidaan kuitenkin sanoa, että ennen kuin teemme vertauksia oppiemme ja raamatun opetusten välillä, meidän on esitettävä parempia todisteita neljännen Rodun jättiläisten olemassaolosta kuin mitä Genesiksessä on. Me vastaamme, että antamamme todisteet ovat tyydyttävämpiä, ja joka tapauksessa niissä on enemmän kirjallista ja tieteellistä näyttöä kuin Nooan vedenpaisumus on koskaan saava. Jopa Kiinan historialliset teokset ovat täynnä muistoja neljännestä Rodusta. Shu-Chingista kuka tahansa voi lukea:

Kun Miao-tse (tuo vedenpaisumusta aikaisempi, turmeltunut rotu [kommentaattori selittää], joka oli vetäytynyt muinaisina aikoina vuorten luoliin ja jonka jälkeläisiä sanotaan vieläkin löytyvän Cantonin lähistöltä)[181] [e281] ikivanhojen asiakirjojemme mukaan oli Chia-yün houkutusten vuoksi tuottanut harmia koko maan piirille, se tuli täyteen rosvoja… Herra Huang-ti [muuan jumalallisen dynastian kuningas] näki, että hänen kansansa oli menettänyt viimeisetkin hyveen rippeet. Silloin hän käski Te-hungia ja Litä [kaksi alempaa dhyâni-chohania] katkaisemaan kaiken yhteyden taivaan ja maan välillä. Siitä pitäen ei enää ole ollut mitään ylös ja alas kulkemista![182]

”Ylös ja alas kulkeminen” tarkoittaa esteetöntä kanssakäymistä ja seurustelua kahden maailman välillä. Koska nyt ei ole tilaisuutta esittää täydellistä ja seikkaperäistä historiaa kolmannesta ja neljännestä Rodusta, meidän on tähän koottava niistä yhteen niin monta irrallista tosiseikkaa kuin on sallittua, varsinkin sellaisia, joita tukevat muinaiskirjallisuudesta ja -historiasta löydettävät selvät ja pääteltävissä olevat todisteet. Sitä mukaa kuin ihmisten ”nahkapuvut” tulivat paksummiksi ja he lankesivat yhä syvemmälle ruumiilliseen syntiin, lakkasi yhteys fyysisen ja eteerisen jumalallisen ihmisen välillä. Aineen verho noiden kahden tason välillä tuli liian tiiviiksi jopa sisäisen ihmisen läpäistä. Taivaan ja maan mysteerit, joita kolmannelle Rodulle paljastivat heidän taivaalliset opettajansa heidän puhtautensa päivinä, tulivat suureksi valokeskukseksi, jonka säteet välttämättä heikkenivät hajaantuessaan ja levitessään tuohon liian aineellisuutensa takia sopimattomaan maaperään. Kansan keskuudessa ne alenivat noituudeksi, joka otti myöhemmin muodoikseen eksoteeriset uskonnot ja täynnä taikauskoa olevan epäjumalanpalveluksen sekä ihmis- tai sankaripalvonnan. Ainoastaan kourallinen alkuperäisiä ihmisiä – joissa paloi kirkkaana jumalallisen viisauden kipinä ja vain vahvistui voimassaan sitä mukaa kuin se himmeni himmenemistään joka aikakaudella niissä, jotka käänsivät sen pahoihin tarkoituksiin – pysyi jumalallisten opettajien ihmiskunnalle paljastamien mysteerien valittuina vartijoina. Heidän joukossaan oli niitä, jotka alusta asti pysyivät kumârisessa tilassaan, ja traditio kuiskaa saman, minkä salaiset opetukset vahvistavat, nimittäin että nämä valitut olivat siemeninä sille hierarkialle, joka ei ole koskaan sen ajan jälkeen kuollut:

”Ensimmäisten * * * sisäinen ihminen ainoastaan muuttaa ruumistaan aika ajoin. Hän on aina sama, tuntematta lepoa tai nirvânaa, halveksien devachania ja pysyen alituisesti maan päällä ihmiskunnan pelastukseksi….” ”Seitsemästä neitsytihmisestä [kumârasta][183] neljä uhrautui maailman syntien tähden ja tietämättömien [e282] opettamiseksi, jäädäkseen nykyisen manvantaran loppuun asti. Aina he ovat läsnä, vaikka näkymättöminä. Kun ihmiset sanovat jostakin heistä: ’Hän on kuollut’, niin katso, hän elää toisessa muodossa. Nämä ovat kuolemattoman tiedon [jñânan] pää, sydän, sielu ja siemen. Älä koskaan puhu, oi lanoo, näistä suurista [Mahâ….] joukon edessä nimeltä heitä mainiten. Ainoastaan viisaat ymmärtävät”…[184] (Sisäisen koulun katekismus.)

Nämä pyhät ”neljä” on esitetty vertauskuvallisesti Lingapurânassa, jossa sanotaan, että Vâmadeva (iva) kumârana jälleensyntyy jokaisessa kalpassa (Rodussa tässä tapauksessa) neljänä nuorukaisena – neljänä valkoisena, neljänä punaisena, neljänä keltaisena ja neljänä tummana eli ruskeana. Muistakaamme, että Shiva on ennen kaikkea ja pääasiassa askeetti, kaikkien joogien ja adeptien suojelija, niin tämä allegoria tulee aivan ymmärrettäväksi. Jumalallisen viisauden ja puhtaan askeesin henki ruumiillistuu näissä valituissa. Vasta mentyään naimisiin ja tultuaan jumalien pois vetämäksi tästä kauheasta askeettisesta elämästä Rudra tulee hindulaisen pantheonin Shivaksi, jumalaksi, joka ei ole mitään erittäin hyveellistä tai armeliasta tyyppiä. Näitä ”neljää” korkeampi on vain YKSI maan päällä niin kuin taivaissa – tuo vielä salaperäisempi ja yksinäisempi olento, jota on kuvattu teoksemme I osassa, s. 224 eteenpäin.

Meidän on nyt tutkittava ”liekin ” ja ”pimeän viisauden poikien” luontoa samoin kuin Saatana-käsitteen valo- ja varjopuolia.

Ne katkonaiset lauseet, jotka on onnistuttu kokoamaan tiilenpalasista ja joita George Smith kutsuu ”lankeemusta seuranneeksi kiroukseksi”,[185] ovat tietenkin allegorisia. Ne vahvistavat kuitenkin sen, mitä meidän kirjoissamme opetetaan enkelien lankeemuksen todellisesta luonnosta. Niinpä sanotaan, että ”maan Herra häntä nimeltä kutsui, isä Elu” (Elohim), ja julisti kirouksensa, jonka kuuli ”Hea-Jumala, ja hänen maksansa tulistui, koska hänen ihmisensä [enkeli-ihminen] oli turmellut puhtautensa”. Tästä syystä Hea ilmaisee toiveensa, että ”viisaus ja tieto vihamielisesti vahingoittaisivat häntä” [ihmistä].[186]

Viimeinen lause viittaa kaldealaisen kertomuksen suoranaiseen yhteyteen Genesiksen kertomuksen kanssa. Hea koettaa tehdä tyhjäksi sen viisauden ja tiedon, jonka ihminen on vuorollaan saavuttanut vasta hankkimansa älyllisen ja tietoisen luomiskyvyn avulla (riistäen siten luomisen yksinoikeuden jumalan [jumalien] käsistä), ja elohimit tekevät saman Genesiksen kolmannessa luvussa. Sen vuoksi elohimit karkottivat ihmisen Edenistä.

Mutta tämä ei auttanut yhtään. Sillä jumalallisen viisauden henki oli [e283] ihmisen yllä ja sisällä – todella tuo ikuisuuden ja kaiken tiedon käärme, se manasinen henki, joka sai hänet oppimaan luomisen salaisuuden kriyâaktin tasolla ja synnyttämisen salaisuuden maisella tasolla – ja sai hänet yhtä luonnollisesti löytämään tiensä kuolemattomuuteen kaikkien jumalien kateudesta huolimatta.

Varhaisia lemuroatlantislaisia syytetään siitä, että he ottivat itselleen (jumalallisina ruumiillistumina) alempirotuisia vaimoja, nimittäin siihen asti älyttömien ihmisten rodusta. Kaikissa muinaisissa pyhissä kirjoituksissa on sama taru enemmän tai vähemmän vääristyneenä. Ensinnäkin enkelien lankeemus, joka on muuttanut Jumalan ”esikoiset” asuroiksi eli ”pakanoiden” Ahrimaniksi ja Tyfoniksi (jos nim. Henokin kirjassa[187] ja Hermeksessä, purânoissa ja raamatussa esitetyt kertomukset otetaan kirjaimellisesti), merkitsee esoteerisesti luettuna yksinkertaisesti seuraavaa:

Sellaisten lauseiden kuin ”Kunnianhimossaan hän (Saatana) kohottaa kätensä taivaallisen Jumalan pyhäkköä vastaan” jne. olisi kuuluttava: ”Ikuisen kehityksen ja karman lain kannustamana enkeli ruumiillistui maan päälle ihmiseen, ja koska hänen viisautensa ja tietonsa on yhä jumalallista vaikka hänen ruumiinsa on maallinen, häntä syytetään (allegorisesti) taivaallisten mysteerien ilmaisemisesta.” Hän yhdistää nuo kaksi ja käyttää niitä inhimillisen eikä yli-inhimillisen synnytyksen tarkoituksiin. Tästä lähtien ”ihminen tulee synnyttämään eikä luomaan”.[188] Mutta koska hänen niin tehdessään on käytettävä [e284] heikkoa ruumistaan lisääntymisen välineenä, tuo ruumis saa kärsiä rangaistuksen viisauden tuomisesta taivaasta alas maan päälle. Tästä syystä fyysisen puhtauden turmeltumisesta tulee ajallinen kirous.

Keskiaikaiset kabbalistit tunsivat tämän hyvin, koska muuan heistä ei pelännyt kirjoittaa:

Kabbalaa opetti ensin itse Jumala valitulle joukolle enkeleitä, jotka muodostivat teosofisen koulun paratiisissa. Lankeemuksen jälkeen enkelit hyvin suosiollisesti opettivat tämän taivaallisen opin maan tottelemattomille lapsille antaakseen prototyypeille keinon palata entiseen jalouteen ja onneen.[189]

Tästä käy selville, miten kristityt kabbalistit tulkitsevat tapahtuman – Jumalan pojista, jotka naivat ihmisten tyttäriä ja ilmoittivat heille taivaan jumalallisia salaisuuksia – jonka kuvaa allegorisesti Henok ja Genesiksen 6. luku. Koko tätä aikakautta voidaan pitää esi-inhimillisenä kautena, jumalallisen ihmisen jaksona, eli niin kuin mukautuvainen protestanttinen teologia nyt sen sanoo – Aadamia aikaisempana kautena. Mutta myös Genesis aloittaa todellisen historiansa (6. luku) siitä, että ”noina aikoina” jättiläiset ja ”Jumalan pojat” naivat ja opettivat vaimojaan – ihmisten tyttäriä.

Tätä aikakautta on kuvattu purânoissa, ja koska se koskee kauas hämäryyteen kadonneita, esihistoriallisia muinaisaikoja, kuinka voi kukaan antropologi olla varma siitä, oliko tuon ajan ihmiskunta sellainen kuin se nyt on? Brahmanoiden ja purânoiden koko henkilöstö – rishit, prajâpatit, Manut ja heidän vaimonsa ja jälkeläisensä – kuuluu tähän esi-inhimilliseen aikakauteen. Kaikki nämä ovat ihmiskunnan siemeniä, niin sanoaksemme. Näiden ”jumalan poikien”, Brahmân ”järkisyntyisten” astraalisten lasten ympärille ovat meidän fyysiset ruumiimme kasvaneet ja kehittyneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Sillä purânoiden kertomukset kaikista noista ihmisistä ovat legendoja meidän monadeistamme ja niiden lukemattomista erilaisista ruumiillistumista tässä ja muissa piireissä, tapauksista, joita muinaiset näkijät ovat havainneet ”ivan silmällä” (runojemme ”kolmannella silmällä”) ja sitten allegorisesti kuvailleet. Myöhemmin ne pilattiin lahkolaistarkoituksia varten, turmeltiin, mutta niihin jäi silti paljon totuudellista pohjaa. Silti näiden allegorioiden filosofia on edelleenkin syvällinen, vaikka sen päälle on kasvanut tiivis mielikuvituksen peite.

Mutta neljännessä Rodussa tulemme puhtaasti inhimilliseen kauteen. Nuo tähän asti puolijumalalliset olennot, jotka olivat kahliutuneet vain ulkonäöltään inhimillisiin ruumiisiin, muuttuivat fysiologisesti ja ottivat itselleen vaimoja, jotka olivat täysin inhimillisiä ja kauniita katsella, [e285] mutta joihin oli ruumiillistunut alempia, aineellisempia joskin sideerisiä olentoja. Näitä naismuotoisia olentoja (Lilit on niiden prototyyppi juutalaisissa traditioissa) kutsutaan esoteerisissa kertomuksissa nimellä ”Khado” (sanskritiksi: Dâkinî). Allegoriset legendat kutsuvat näiden Lilitien päällikköä Sangye Khadoksi (sanskritiksi: Buddha-Dâkinî). Kaikilla niillä uskotaan olleen taito ”kävellä ilmassa” sekä suuri ystävällisyys kuolevaisia kohtaan, mutta heillä ei ollut ymmärrystä – ainoastaan eläimellinen vaisto.[190]

(c) Tästä alkoi se palvonta, joka aikakausia myöhemmin alentui tuhon omana fallismiksi ja sukupuolipalvonnaksi. Se alkoi ihmisruumiin – tuon ”ihmeiden ihmeen”, niin kuin muuan englantilainen kirjailija kutsuu sitä – palvontana ja päättyi eri sukupuolien palvontaan. Palvojat olivat kooltaan jättiläisiä, mutta he olivat jättiläisiä myös tiedoltaan ja opiltaan, joskin he saivat sitä helpommin kuin nykyajan ihmiset. Heillä oli syntyperäistä tietoa. Lemuroatlantislaisen ei tarvinnut keksiä ja kiinnittää muistiinsa sitä, minkä hänen elähdyttävä PRINSIIPPINSÄ tiesi jo ruumiillistumisensa hetkellä. Ainoastaan aika ja prinsiippien ympärille verhoutuneen aineen yhä kasvava tylsistyminen saattoivat, ensimmäinen heikentää heidän syntymää edeltävän tietonsa muistamista, toinen heikentää ja jopa sammuttaa kaiken henkisyyden ja jumalaisuuden kipinän heissä. Sen vuoksi he joutuivat heti alusta asti eläimellisen luontonsa uhreiksi ja synnyttivät ”hirviöitä” – ts. erilaisia ihmisiä kuin he itse olivat.

Puhuessaan jättiläisistä Creuzer kuvaa heitä hyvin sanomalla:

Nuo taivaan ja maan lapset saivat syntyessään korkeimmilta voimilta, elämänsä antajilta, erikoisia sekä moraalisia että fyysisiä kykyjä. He hallitsivat elementtejä, tunsivat taivaan ja maan, meren ja koko maailman salaisuudet ja lukivat tähdistä tulevaisuuden…. Tuntuu todella heistä lukiessa siltä kuin olisi tekemisissä, ei kaltaistemme ihmisten kanssa, vaan elementtien henkien, jotka ovat putkahtaneet luonnon helmasta ja hallitsevat sitä täysin…. Kaikissa näissä olennoissa on havaittavissa MAGIAN ja NOITUUDEN leima….

Ja sellaisia he olivat, nuo (nykyään) legendaariset esihistoriallisten ja kerran todella olemassa olleiden rotujen sankarit. Creuzer oli oman sukupolvensa viisas, sillä hän ei syyttänyt tahallisesta petoksesta tai typeryydestä ja taikauskosta sitä loputonta sarjaa tunnustettuja filosofeja, jotka mainitsevat nämä rodut ja väittävät omana aikanaankin nähneensä niiden fossiileja. Vanhoina aikoinakin oli skeptikkoja – yhtä paljon ja yhtä huomattavia kuin nykyään. Mutta sellaisetkin kuin Lukianos, Demokritos ja Epikuros taipuivat tosiasioiden pakottamina ja osoittivat todella älykkäiden henkilöiden [e286] erottamiskykyä, kun voivat erottaa sepitelmän faktasta ja totuuden liioittelusta ja petoksesta. Muinaiset kirjailijat eivät olleet sen tyhmempiä kuin nykyajan viisaat. Niin kuin Mind-lehden artikkelin ”Notes on Aristotle’s Psychology in Relation to Modern Thought”[191] kirjoittaja hyvin huomauttaa:

Yleinen historian jaottelu vanhaan ja nykyaikaiseen on joskus harhaanjohtava. Kreikkalaiset neljännellä vuosisadalla eaa. olivat monessa suhteessa nykyaikaisia.

Varsinkin skeptisyydessään, voimme lisätä. He eivät olleet niinkään valmiita uskomaan taruihin.

”Lemurialaisissa” ja atlantislaisissa, noissa ”taivaan ja maan lapsissa” oli kyllä havaittavissa NOITUUDEN leima. Sillä esoteerinen oppi syyttää heitä juuri siitä mikä, jos siihen uskotaan, ratkaisisi tieteen vaikeudet ihmisen alkuperän suhteen eli oikeammin hänen ja ihmisenmuotoisen apinan anatomiset yhtäläisyydet. Se syyttää heitä siitä, että he antautuivat tuohon (meille) niin hirveään rikokseen, lisääntymiseen niin kutsuttujen ”eläinten” kanssa ja siten tuon nykyisin sukupuuttoon kuolleen todellisen ihmisapinalajin synnyttämiseen. Samoin kuin kielletään itsesynnytys – johon esoteerinen tiede uskoo ja jota se opettaa – kielletään mahdollisuuskin tällaiseen ristisiitokseen ihmisen ja minkäänlaisen eläimen välillä. Mutta todettakoon, että noina varhaisina aikoina, niin kuin on jo huomautettu, eivät atlantislaiset jätti-ihmiset eivätkä myöskään ”eläimet” olleet nykyisin tuntemiamme, fysiologisesti täydellisiä ihmisiä ja nisäkkäitä, ja nykyajan käsitykset tästä aiheesta – myöskin fysiologien – ovat liian epävarmoja ja horjuvia salliakseen sellaisen tosiasian ehdottoman kieltämisen a priori.

Kommentaarien huolellinen tutkiminen voi saada ajattelemaan, että sitä olentoa, jonka kanssa uusi ”inkarnaatio” lisääntyi, kutsuttiin ”eläimeksi”, ei sen vuoksi että hän ei ollut mikään inhimillinen olento, vaan siksi että hän oli ruumiillisesti ja mentaalisesti niin erilainen kuin ne täydellisemmät rodut, jotka olivat kehittyneet fysiologisesti varhaisempana aikana. Muistakaa VII säkeistö ja mitä sanotaan 24. säkeessä, nim. että kun ”viisauden pojat” ruumiillistuivat ensimmäisen kerran, jotkut niistä ruumiillistuivat täydellisesti, toiset heijastivat muotoihin ainoastaan kipinän, kun sitä vastoin jotkut varjoista jätettiin täyttämättä ja täydellistämättä neljänteen Rotuun asti. Ne rodut jotka ”pysyivät täysin vailla tietoa” eli jälleen ne jotka jätettiin ”älyttömiksi” jäivät entiselleen jopa sukupuoliin erottautumisen jälkeen. Nämä siis harjoittivat ensimmäistä ristisiitosta, niin sanoaksemme, ja synnyttivät hirviöitä. Näiden jälkeläisistä atlantislaiset valitsivat vaimonsa. Aadamia ja Eevaa sekä Kainia ja Abelia pidettiin ainoina ihmissukuina maan päällä. Kuitenkin huomaamme, että Kain lähti Nodin maahan ja otti siellä vaimon. Ilmeisesti ainoastaan yhtä rotua pidettiin kyllin täydellisenä, jotta sitä voitiin kutsua inhimilliseksi. Ja vielä meidän päivinämmekin singaleesit [e287] pitävät viidakkojensa veddhoja vain puhuvina eläiminä, ja muutamat brittiläiset uskovat lujasti, että kaikki muut ihmisheimot – varsinkin tummat intialaiset – ovat alempaa rotua. Lisäksi on luonnontieteilijöitä, jotka ovat vakavasti pohtineet kysymystä, voidaanko joitakin villiheimoja – kuten esimerkiksi bushmanneja – pitää ensinkään ihmisinä. Kommentaari kuvaa tuota eläinlajia (eli rotua) ”kauniiksi katsella” sanoen sitä kaksijalkaiseksi jolla on: ”ihmismuoto, mutta alaosa vyötäröstä alaspäin karvapeitteinen”. Tästä johtuu ehkä satyyrien rotu.

Jos ihmisiä oli olemassa kaksi miljoonaa vuotta sitten, heidän on täytynyt olla – samoin eläinten – fyysisesti ja anatomisesti aivan erilaisia kuin miksi he ovat tulleet, ja he olivat silloin lähempänä puhdasta nisäkästyyppiä kuin he ovat nyt. Joka tapauksessa saamme tietää, että eläinmaailmassa eläimet ovat paritelleet kukin vain omassa lajissaan ja suvussaan vasta sitten kun tämän maan päälle ilmestyi atlantislainen rotu. Niin kuin tuon etevän teoksen Modern Science and Modern Thought tekijä on osoittanut, se aate, ettei mikään laji voi paritella toisen lajin kanssa eli että hedelmättömyys on ainoa tulos tuollaisesta parittelusta, ”näyttää olevan prima facie -päätelmä mieluummin kuin ehdoton laki” yhä vielä. Hän osoittaa että:

Itse asiassa eri lajit lisääntyvät usein toistensa kanssa, kuten tiedetään hevosen ja aasin tutussa tapauksessa. On kyllä totta, että tässä tapauksessa muuli on hedelmätön… Mutta tämä sääntö ei ole yleinen, ja aivan äskettäin on luotu uusi sekamuoto, leporiini eli jänis-kaniini, joka on täysin hedelmällinen.[192]

Suden ja koiran jälkeläinen mainitaan myös yhtenä esimerkkinä samoin kuin useiden muiden kotieläinten ristisiitokset ja vielä ketut ja koirat. Rütimeyer on osoittanut, että nykyinen sveitsiläinen nautakarja polveutuu ”kolmesta erilajisesta härkäfossiilista, nimeltä Bos primigenius, Bos longifrons ja Bos frontosus”. Kuitenkin jotkut näistä lajeista, kuten apinasuku, joka niin selvästi muistuttaa ihmistä fyysiseltä rakenteeltaan, sisältää, meille kerrotaan,

…lukuisia haaroja, jotka muuttuvat asteittain toisiksi, mutta joiden äärimmäiset muunnokset eroavat toisistaan enemmän kuin ihminen eroaa korkeimmista apinalajeista.

Esimerkkeinä gorilla ja simpanssi.[193]

Siispä Darwinin huomautus – vai pitäisikö meidän sanoa Linnén huomautus? – natura non facit saltum[194] ei saa ainoastaan vahvistusta esoteeriselta tieteeltä, vaan voisi myös sovittaa – sikäli kuin todellisen kehitysopin voisivat hyväksyä muutkin kuin siihen suoranaisesti uskovat – useammalla kuin yhdellä tavalla, ellei kokonaan, nykyisen kehitysteorian tosiasioiden kanssa samoin kuin poistaa antropologien pulman, kun he eivät ole löytäneet ”puuttuvaa rengasta” meidän neljännen kierroksemme geologisista muodostumista.

Tulemme muualla osoittamaan, että nykyajan tiede itse tietämättään puolustaa meidän asiaamme omilla myönnytyksillään ja että de Quatrefages on aivan oikeassa esittäessään viimeisessä teoksessaan, että paljon todennäköisemmin tullaan huomaamaan ihmisenmuotoisen apinan [e288] polveutuvan ihmisestä, kuin että näillä kahdella tyypillä olisi yhteinen, mielikuvituksellinen ja ei-mistään-löydettävissä-oleva esi-isä. Siispä vanhojen säkeistöjen laatijoiden viisaus saa vahvistuksensa ainakin yhdeltä etevältä tiedemieheltä, ja okkultisti uskoo mieluummin niin kuin on aina uskonut että –

”Ihminen oli ensimmäinen ja korkein [nisäkäs-] eläin, joka esiintyi tässä [neljännen kierroksen] luomakunnassa. Sitten tuli vielä valtavampia eläimiä, ja kaikkein viimeisimmäksi mykkä ihminen, joka kävelee neljällä jalalla. [Sillä] ’Valkoisen dvîpan’ [mantereen] râkshasat [jättiläisdemonit] ja daityat [titaanit] turmelivat hänen [mykän ihmisen] esi-isänsä.” (Kommentaari.)

Sitä paitsi, niin kuin olemme nähneet, on myös antropologeja, jotka ovat seuranneet ihmisen historiaa niin kauas taaksepäin, että näennäinen raja-aita hajoaa nykyajan tieteen ja muinaisen opin ajanlaskujen välillä. On totta, että englantilaiset tiedemiehet ovat yleensä epäröineet myöntää sitä, että edes tertiäärikaudella olisi ollut ihmistä. He kaikki mittaavat homo primigeniuksen ikää omien ennakkoluulojensa valossa. Huxley rohkenee tosin pohtia plioseeni- tai mioseenikauden ihmisen mahdollisuutta. Prof. Seeman ja Grant Allen ovat siirtäneet hänen tuloaan eoseenikauteen, mutta yleensä englantilaiset tiedemiehet arvelevat, ettemme voi turvallisesti mennä kvartäärikautta pitemmälle. Valitettavasti tosiasiat eivät oikeuta näiden viimeksi mainittujen liian varovaista rajoitusta. Ranskassa antropologinen koulukunta, joka perustaa mielipiteensä apotti Bourgeoisin, Capellinin ja muiden havaintoihin, on hyväksynyt miltei poikkeuksetta sen opin, että esi-isiämme voidaan varmasti seurata mioseenikauteen, kun taas de Quatrefages on nyt taipuvainen otaksumaan ihmisen olleen jo sekundaarikaudella. Edempänä tulemme vertaamaan näitä arvioita brahmalaisten eksoteeristen kirjojen esittämiin lukuihin, jotka lähenevät esoteerista opetusta.

(d) ”….Silloin ei kolmas silmä enää toiminut”, sanoo säkeistö, koska IHMINEN oli vajonnut liian syvälle aineen suohon.

Mitä tarkoittaa 42. säkeen outo ja kummallinen lause, joka koskee ”kolmannen Rodun kolmatta silmää, joka ei enää toiminut”?

Muutamia salaisia opetuksia on vielä esitettävä tästä ja eräistä muista asioista. Kolmannen ja neljännen Rodun historiaa on selitettävä laajemmin, jotta se loisi enemmän valoa nykyisen ihmiskunnan kehitykseen. On myös näytettävä, miten ne kyvyt, jotka heräävät toimintaan okkulttisen harjoituksen kautta, palauttavat uudelleen ihmisen siihen samaan henkisen havainnon ja tietoisuuden asemaan, missä hän oli aiemmin. Mutta ensin on selitettävä kolmannen silmän ilmiö.