Seuraavat sivut on otettu ”Kultaisten ohjeiden kirjasta”, eräästä
niistä teoksista, jotka Idässä annetaan mystiikan tutkijoiden käteen.
Niiden tunteminen on välttämätöntä siinä koulukunnassa, jonka opetukset
monet teosofit [(2av] hyväksyvät. Ja koska osaan useita näistä ohjeista ulkoa, on käännöstyö ollut suhteellisen helppoa.
On tunnettua, että Intiassa psyykkisen kehityksen menetelmät ovat
erilaisia eri guruilla (opettajilla ja mestareilla) ei ainoastaan
siksi, että he kuuluvat erilaisiin filosofisiin koulukuntiin, joita
siellä on kuusi, vaan koska jokaisella gurulla on oma järjestelmänsä,
jota hän yleensä pitää hyvin salaisena. Mutta Himalajan takana
esoteeristen koulujen menetelmät eivät ole erilaisia, ellei guru ole
vain lama, joka ei ole paljonkaan oppineempi opetettaviaan.
Teos, josta tämä on käännetty, on osa samasta sarjasta, mistä on otettu Dzyanin kirjan [ 3av]säkeistöt, johon Salainen Oppi perustuu. Suuren mystisen teoksen nimeltään Paramârtha,
jonka Nâgârjunan tarun mukaan nâgat eli ”käärmeet” (todellisuudessa
muinaisten vihittyjen nimi) antoivat suurelle arhatille, ja ”Kultaisten
ohjeiden kirjan” sanotaan olevan samasta lähteestä. Kuitenkin sen
ohjeita ja aatteita, kuinka jaloja ja alkuperäisiä ne ovatkin, esiintyy
usein eri muodoissa sanskritinkielisissä teoksissa. Sellaisia ovat
esim. Jñâneshvarî,(4av)
tuo suurenmoinen mystinen tutkielma, jossa Krishna kuvaa Arjunalle
hehkuvin värein täysin valaistuneen joogin tilaa, ja tietyt
Upanishadit. Tämä oppien yleisyys on vain luonnollista, koska useimmat
elleivät kaikki suurimmista arhateista, Gautama Buddhan ensimmäisistä
seuraajista, olivat hinduja ja arjalaisia eivätkä mongoleja,
erityisesti ne, jotka olivat muuttaneet Tiibetiin. Pelkästään
Âryâsangan jälkeensä jättämiä teoksia on todella runsaasti.
Alkuperäiset ohjeet on kaiverrettu ohuihin suorakaiteen muotoisiin
levyihin, kopiot usein pyöreisiin laattoihin. Näitä laattoja eli levyjä
säilytettiin yleensä alttareilla niissä temppeleissä, jotka olivat
liittyneet niihin keskuksiin, joissa niin kutsutut kontemplatiiviset
mahâyâna (yogâcâra)[5av]
-koulukunnat ovat syntyneet. [s.14] Ne on kirjoitettu eri tavoin,
joskus tiibetiksi, mutta useimmiten ideografeilla. Pappiskieltä ( senzar )[6av]voidaan
kirjoittaa, paitsi sen omilla aakkosilla, monin tavoin
salakirjoitusmerkeillä, jotka muistuttavat enemmän ideografeja kuin
tavuja.
Toisessa menetelmässä (tiibetinkielellä lug ) käytetään
numeroita ja värejä, joista kukin vastaa yhtä kirjainta tiibetinkielen
aakkosissa (joita on 30 yksinkertaista ja 74 yhdistettyä kirjainta) ja
näin muodostuu täydellinen salakirjaimisto. Kun käytetään ideografeja,
on tekstin lukemisessa määrätty tapa. Tässä tapauksessa astrologiassa
käytetyt symbolit ja merkit eli kaksitoista eläinradan eläintä ja
seitsemän pääväriä, joilla kullakin on kolme vivahdetta – vaalea,
perusväri ja tumma – vastaavat yksinkertaisten aakkosten 33 kirjainta.
Sillä tässä menetelmässä kaksitoista ”eläintä” viisi kertaa
toistettuina ja yhdistettyinä viiteen elementtiin ja seitsemään väriin
muodostavat koko aakkoston, johon kuuluu 60 pyhää kirjainta ja 12
merkkiä. Tekstin alussa oleva merkki määrää, onko lukijan seurattava
intialaista lukutapaa, jolloin jokainen sana on yksinkertaisesti
mukailtu sanskritin kielestä, vai kiinalaiseen tapaan luettava tekstiä
ideografeina.
Helpoin tapa on kuitenkin se, joka sallii lukijan olla käyttämättä mitään erityistä kieltä tai käyttää mitä tahansa
kieltä hän haluaa, koska merkit ja symbolit olivat, kuten arabialaiset
numerot, yhteistä ja kansainvälistä omaisuutta vihittyjen mystikkojen
ja heidän seuraajiensa parissa. Sama erikoispiirre on yhdellä
kiinalaisella kirjoitustavalla, jota voi yhtä helposti lukea jokainen,
joka tuntee sen luonteen. Esimerkiksi japanilainen voi lukea sitä
omalla kielellään yhtä helposti kuin kiinalainen omallaan.
Kultaisten ohjeiden kirja käsittää noin 90 erillistä pientä
kirjoitelmaa; toiset sen ohjeista ovat esibuddhalaisia, kun taas toiset
kuuluvat myöhempään aikaan. Näistä kirjoitelmista opin ulkoa
kolmekymmentäyhdeksän vuosia sitten. Muiden kääntämiseksi minun olisi
turvauduttava muistiinpanoihin, joita olen koonnut lukuisille
papereille viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan milloinkaan niitä
järjestämättä, mikä ei olisikaan ihan helppo tehtävä. Eikä niitä
kaikkia voisikaan kääntää ja esittää maailmalle, joka on liian itsekäs
ja liian kiintynyt kaikkeen aistein havaittavaan ollakseen mitenkään
valmis ottamaan vastaan sellaisia korkeita eettisiä ohjeita niiden
oikeassa hengessä. Sillä [s.15] jollei ihminen pyri vakavasti eteenpäin
itsetuntemuksen tiellä, hän ei suinkaan kallista kuulevaa korvaansa
tämän suuntaisille neuvoille.
Ja kuitenkin tuollaiset eettiset ohjeet täyttävät kokonaisia teoksia
itämaisessa kirjallisuudessa, varsinkin Upanishadeissa. ”Tapa kaikki
elämänhalu”, sanoo Krishna Arjunalle. Tämä halu asuu ainoastaan
ruumiissa, ruumiillistuneen Itsen käyttövälineessä, mutta ei siinä
ITSESSÄ, joka on ”ikuinen, häviämätön, joka ei tapa ja jota ei tapeta”
( Katha-Upanishad ). ”Tapa aistimus”, opettaa Sutta Nipâta ,
”pidä samanlaisena nautintoa ja tuskaa, ansiota ja menetystä, voittoa
ja tappiota.” Edelleen, ”Etsi turvaa ainoastaan ikuisesta” ( sama ). ”Hävitä erillisyyden tunne”, toistaa Krishna jokaisessa muodossa. ”Mille harhailevalle aistimukselle mieli ( manas ) antautuukin, tuo aistimus vie ymmärryksen ( buddhin ) mukanaan, niin kuin tuulispää laineilla tempaa mukaansa laivan.” ( Bhagavadgîtâ , II, 67.)
Sen vuoksi on katsottu järkevämmäksi valita vain sellaisia kirjoitelmia, jotka parhaiten sopivat Teosofisen Seuran[7av]
harvoille todellisille mystikoille ja jotka tulevat varmasti vastaamaan
heidän tarpeitaan. Ainoastaan he tulevat antamaan oikean arvon näille
Krishna-Khristoksen, ”korkeamman Itsen”, sanoille:
”Ei viisas sure eläviä eikä kuolleita. Totisesti, ei ollut aikaa,
jolloin minua ei olisi ollut olemassa eikä sinua eikä noita ihmisten
valtiaita; eikä totisesti meistä yksikään lakkaa milloinkaan olemasta
tämän jälkeen.” ( Bhagavadgîtâ , II, 11-12.)
Tässä käännöksessä olen tehnyt parhaani säilyttääkseni kielen
runollisen kauneuden ja kuvarikkauden, joka on ominainen alkuperäiselle
tekstille. Kuinka tässä pyrkimyksessäni olen onnistunut, sen
ratkaiskoon lukija itse.
