Egyptiläinen vihitty

Myriadeja vuosia on kulunut siitä kuin egyptiläiset pappiskuninkaat kävelivät Theaban pylväskäytävissä. Aikoja ennen Atlantiksen vajoamista ja paljon ennen Kristuksen syntymää Egypti oli suurten totuuksien maa. Suuren Valkoisen Veljeskunnan käsi oli ojennettuna Niilin valtakuntaa kohden ja vanhojen pyramidien käytävät kaikuivat vihittyjen laulusta. Silloin faaraot, puoliksi ihmisinä ja puoliksi jumalina, hallitsivat Egyptiä. Sittemmin faaraot huononivat ja heidän valtansa väheni. Ainoastaan aikaisemmat faaraot luemme nyt pappiskuninkaitten joukkoon.

Koeta kuvitella suurta Luxorin salia pylväineen, jotka kannattivat lujasta graniitista tehtyjä torneja ja jonka jokaiseen pylvääseen oli kirjoitettu kertomuksia jumalista. Salin toisessa päässä istui Niilin faarao juhlapuvussaan. Hänen ympärillään olivat hänen neuvonantajansa, joiden päämies oli temppelin pappi. Se oli suurenmoinen näky: hän oli jättiläiskokoinen, niin kuin myöhemmät atlantislaiset, puettuna kultaan ja loistaviin jalokiviin. Hänen päässään oli muinaisen eteläisen ja pohjoisen valtakunnan kruunu. Hänen otsallaan oli vihityn kiemurainen käärme, — käärme, joka nostettiin erämaassa, niin että jokainen, joka katsoi siihen, saisi elää. Ja tuo nukkuva käärmevoima ihmisessä, joka pää alaspäin kiemurteli elämän puussa, toi hänet pois paratiisista, mutta sitten taas nousi ristille, tuli kristityksi vertauskuvaksi.

Faarao oli Skorpionin vihitty ja käärme on muuttunut Skorpionvoima, jota yksilön kohottamiseksi työtä tehdessään nimitetään kundaliiniksi. Tämä käärme oli vihkimyksen merkki. Se merkitsi, että hänen sisässään oleva käärme oli noussut, sillä todellinen faarao oli yhtä hyvin jumalallinen pappi kuin ihmisten hallitsija. Siellä hän istui kuution muotoisen alttarin tapaisella valtaistuimellaan ja osoitti hallitsevansa fyysisen ruumiin neljää elementtiä, — elävien ja kuolleiden tuomarina; hän, joka kaikesta voimastaan ja loistostaan sekä maailman suurimman valtakunnan arvosta huolimatta, kumartui ääneti ja hartaasti rukoillen jumalten tahdon edessä. Kädessään hän piti Niilin kolminkertaista valtikkaa, — ruoskaa, paimenen koukkusauvaa ja Anubispäistä keppiä. Nämä olivat hänen työnsä vertauskuvat. Ne edustivat niitä voimia, joita hän hallitsi. Ruoskalla hän oli alistanut fyysisen ruumiinsa, paimenen koukkusauvan avulla hän oli eetteriruumiinsa hallitsija; Anubispäisellä kepillä hän hallitsi ajatustaan ja sai hallita toisia, koska hän ennen kaikkea itse noudatti lakeja. Mutta hänen juhlapukunsa ohella, hänen rintaansa kuvatun kuoriaisen ja valtaistuimen yläpuolella olevan kaikki-näkevän silmän ohella ei egyptiläisellä pappiskuninkaalla ollut vihkimyksen vertauskuvana mitään niin arvokasta ja pyhää kuin kolmikulmainen esiliina. Vanhojen egyptiläisten esiliina sisälsi saman vertauskuvan kuin nykypäivien muurarien esiliina. Se kuvasi ruumiiden puhdistumista, kun alempien intohimojen, Skorpionin asuinsija, oli peitetty puhdistuksen valkealla karitsanvuodalla. Tämä hänen puhdistuksensa yksinkertainen tunnusmerkki, vaikka sitä kantoivatkin monet muut, arvossa ja kunniassa häntä alemmat, mutta henkisessä puhtaudessa yhdenvertaiset, oli kaikkein arvokkainta, mitä egyptiläisellä pappiskuninkaalla oli. Sellainen oli tämä viisaan kansan viisas kuningas, jonka puhtauden ja vallan vertauskuvat olivat merkityt näkyville vihkimyksen kielellä. Ja juuri näiden pappiskuninkaiden kautta jumaluus työskenteli, sillä he olivat Melkisedekin lähettiläitä. He muodostelivat opin, jota turmeltuneisuuskaan ei ole lopullisesti kyennyt hävittämään ja jonka me tunnemme kuninkaiden jumalallisena oikeutena, jumalallisena, koska jumala saattoi vaikuttaa heidän kauttaan heidän korkean kehityksensä vuoksi. Itsetietoisia välikappaleita he olivat suuremman voiman käytettävinä, tahtoen tehdä niiden työtään, joiden kanssa he sointuivat yhteen viisautensa ja totuutensa takia.

Mutta, niin kuin kaikkialla, tässäkin kansassa tuli aika, jolloin itsekkyys valtasi sekä kuninkaiden että kansan sydämet. Vähitellen Valkoisen Veljeskunnan käsi, joka oli muinaista Egyptiä ravinnut, vetäytyi takaisin. Vähitellen pimeyden voimat muuttivat entisen loiston mureneviksi raunioiksi ja kerran voimakkaat kuninkaat unohdettiin. Mahtavat vedenpaisumukset kohtasivat maapallon ja Suuri Valkoinen Veljeskunta johdatti valitut ihmiset luvattuun maahan. Egypti, kerran toivon ja loiston maa, rapautui tomuksi.

Faaraoiden suuret temppelit ovat nyt raunioina ja Isiksen temppelit murenevina hiekkakivinä. Mutta missä ovat pappiskuninkaat, jotka sen loiston aikana siellä työskentelivät? He ovat yhä meidän kanssamme, sillä ne, jotka olivat ennen johtajia, ovat vieläkin johtajia, jos ovat pysyneet tiellä. Vaikka heillä ei enää ole kuninkaallista valtaansa, eikä papillista pukuaan, niin vieläkin pappiskuninkaat jaloudellaan, hengenvoimallaan ja lapsen vilpittömyydellään, jotka ominaisuudet juuri tekivät heidät suuriksi vaikuttavat maailmassa. Vaikka he eivät enää kannakaan näkyväisiä vallan merkkejä, ovat he nyt, yhtä hyvin kuin ennenkin pappiskuninkaita, sillä heillä on vieläkin todelliset arvonmerkkinsä. Tieto ja rakkaus ovat muuttaneet entisen kiemuraisen käärmeen ristiksi, se joka silloin jakoi runsaita lahjojaan, tekee nytkin rakkaudentöitä. Vaikka he eivät enää kannakaan itsehillinnän kolminaista valtikkaa, niin he kuitenkin osoittavat tätä hallintaa päivittäisessä elämässään. Vaikka alttaritulet Karnakin temppelissä aikoja sitten ovat sammuneet, niin palaa totuuden tuli heidän sisällään ja yhä he polvistuvat sen eteen, niin kuin Egyptin loiston aikoina. Vaikka papit eivät enää olekaan heidän neuvonantajiaan, eivätkä heidän maansa viisaat enää anna neuvojaan valtion asioissa, he eivät kuitenkaan ole milloinkaan yksin, sillä papit vaikeissa vaatteissa ja neuvonantajat sinisissä kulkevat yhä heidän vierellään, kuiskaten tarvittaessa voiman ja rohkeuden sanoja.

Oletko tavannut ihmistä, sellaista, joka ei ota itseään huomioon ja jota tunsit rakastavasi? Oletko tavannut viehättävää ihmistä, jota, huolimatta hänen viehätysvoimastaan, vihasit? Oletko tavannut oppineita ihmisiä, jotka joko olivat houkkioita tai tekivät sellaisen vaikutuksen ja taas toisia, jotka tiesivät vähän, mutta joiden tunsit olevan viisaita? Sellaisia ovat ne arvomerkit, joita ei mikään voi hävittää. Joko kantaen kruunua tai ilman sitä, he olivat kuninkaita — eivätkä pöyhkeileviä narreja. Kuitenkin he ovat kuninkaita ja tulevat ikuisesti olemaan sellaisia. He eivät osoita arvoaan etevämmyydellään ja mahtavuudellaan, vaan niiden sielunominaisuuksien kautta, jotka heistä säteilevät. Elämän ja vaikuttimien puhtaus säteilee heistä, jotka muinoin kantoivat vihityn esiliinaa, sillä vaikka kolmikulmainen esiliina, johon oli piirretty käärme, on aikoja sitten lahonnut, niin tämän vertauskuvan henkinen vastapuoli on kuitenkin huomattavissa heidän jokapäiväisen elämänsä kirkkaudessa, näin hälventäen kaikki epäilykset siitä, että niin kuin he silloin olivat pappiskuninkaita, niin he ovat nytkin. Joka askeleella elämässä me tapaamme heitä — korkeissa asemissa ja yhteiskunnan kurjimpien joukossa. Mutta missä tahansa heitä tavanneekin, ovat he kuitenkin jumalten puhetorvia ja lupauksena kaikille, jotka odottavat. Kuninkaita he ovat, eivät maallisia, vaan taivasten kuninkaita. Oma Mestarimmekin liittyy niihin, jotka palvelivat ja kuitenkin Hän oli todellinen kuningas, vaikka Hänen ainoa kruununsa olikin orjantappuroista tehty.

Yhä jatkuvat vihkimykset Gizen pyramidissa ja vihityt saavat arvonmerkkinsä. Sisässään palavan pyhän tulen edessä hän antaa lupauksensa ja oman korkeamman itsensä alttarille hän asettaa kruununsa ja valtikkansa, juhlavaatteensa ja jalokivensä, vihansa ja pelkonsa, pyhittäen elämänsä niin kuin pappiskuningas ja vannoen palvelevansa ainoastaan korkeampaa itseään, jumalaa sisässään. Hänen juhlavaatteensa on hänen sieluruumiinsa, hänen kruununaan hänen elämänsä ja elämän tiellä on hänet kruunattu. Vielä kerran hämyiset tornit ja tehdasuunit hänen ympärillään muuttuvat entisiksi loistaviksi temppelin pilareiksi ja ammattilaisen työkalut kädessä ja kasvot rehellisen työn tahraamina on hän yhtä hyvin kuningas kuin silloin, kun kaksinkertaisen Niilin valtakunnan kruunu laskettiin hänen otsalleen ja temppelin pappi julisti hänet Jumalan arvoiseksi.

Manly P. Hall

Suom. I. L.