OVATKO JÄTTILÄISET FIKTIOTA?
Tässä me törmäämme jälleen yhteen tieteen kanssa, koska se kieltää
toistaiseksi, että ihminen olisi koskaan ollut paljon suurempi kuin mitä nyt on
satunnaisesti tavattavien pitkien ja voimakkaiden ihmisten keskikoko. Tri Henry
Gregor ilmoittaa, että jättiläistarut perustuvat väärin käsitettyihin
tosiasioihin, ja esimerkkejä vääristä arvioinneista tuodaan esiin. Niinpä v.
1613 löydettiin Ala-Dauphinéssa (Ranskassa, 6 km St. Romansista) eräästä
paikasta, jota on ikimuistoisista ajoista asti kutsuttu ”jättiläisten
kentäksi”, syvään hiekkaiseen maaperään haudattuja valtavan suuria luita.
Niiden arveltiin olevan ihmisjäännöksiä, jopa Teutoboduksen, Mariuksen tappaman
teutoni-päällikön luita. Mutta Cuvierin myöhemmät tutkimukset vahvistivat
niiden olevan tapiiri-sukuun kuuluvan 5,5 metrisen Dinotherium giganteumin
fossiilisia jäännöksiä. Muinaisiin rakennuksiin viitataan todisteena siitä,
että varhaisimmat esi-isämme eivät olleet paljonkaan meitä pitempiä, koska
sisäänkäynnit eivät olleet suurempia kuin nykyään. Meille kerrotaan, että
muinaisajan pisin meidän tiedossamme oleva mies oli roomalainen keisari
Maximinus, jonka pituus oli 230
cm. Kuitenkin meidän päivinämme nähdään joka vuosi tätä
pitempiä miehiä. Lontoon näyttelypaviljongissa esiintynyt unkarilainen oli 270 cm pitkä. Amerikassa
näytettiin 290 cm
pitkää jättiläistä. Montenegrolaisen Danilon pituus oli 260 cm. Venäjällä ja
Saksassa nähdään usein yli 210
cm pituisia rahvaan miehiä. Ja koska apinateorian
kannattajat ovat saaneet tietää Darwinilta, että ristisiitoksen seurauksena
syntyneet eläinlajit ”ilmaisevat aina taipumusta palautua alkuperäiseen
tyyppiin”, heidän pitäisi sovittaa ihmiseen samaa lakia. Ellei muinaisuudessa
olisi ollut jättiläisiä, ei niitä olisi nytkään.
Kaikki tämä koskee vain historiallista aikaa. Ja jos esihistoriallisten
aikojen luurangot eivät ole toistaiseksi voineet kiistattomasti todistaa (mikä
ehdottomasti kielletään) tässä esitettyä väitettä tieteelle, niin se on vain
ajan kysymys. Sitä paitsi, kuten jo sanottu, ihmiskoko on muuttunut sangen
vähän viimeisen rodullisen kierroksen jälkeen. Muinaisuuden jättiläiset ovat
kaikki hautautuneet valtamerien pohjaan, ja jos satoja tuhansia vuosia kestänyt
jatkuva veden aiheuttama hankaus voi jauhaa hienoksi pölyksi pronssisen
patsaan, niin paljon helpommin on näin käynyt ihmisluurangolle. Entä mitä
todistavat tunnetut klassiset kirjailijat, filosofit ja muut ihmiset, joilla ei
muutenkaan ole valehtelijan mainetta? Pitäkäämme myös mielessämme, että ennen
vuotta 1847, jolloin Boucher de Perthes pakotti tieteen kiinnittämään huomiota
ihmisfossiileihin, niistä tiedettiin tuskin mitään, sillä arkeologia ei
omahyväisesti välittänyt niiden olemassaolosta. Jättiläisistä, joita oli ”maan
päällä siihen aikaan”, oli ainoastaan raamattu puhunut länsimaiden viisaille,
ja eläinrata oli ainoa todistaja vahvistamassa tuota lausuntoa, sillä Atlaksen
eli Orionin sanotaan mahtavilla hartioillaan kannattaneen maailmaa.
[e278]
Kuitenkaan ”jättiläisten” olemassaololta ei puutu todistajia, ja yhtä hyvin voi
tutkia asian kumpaakin puolta. Kolme tiedettä – geologia, tähtitiede ja pyhien
kirjojen tutkimus (viimeksi mainittu universaalisessa merkityksessään) – voivat
antaa meille tarvittavat todisteet. Alkaaksemme geologiasta, se on jo
vahvistanut, että mitä vanhempia esiinkaivetut luurangot ovat, sitä
kookkaampia, pitempiä ja voimakasrakenteisempia ne ovat. Tässä meillä siis on
jo varma todiste. Frédéric de Rougemont, joka kyllä uskoo hartaasti Nooan
arkkiin ja raamattuun, mutta on silti tieteellinen todistaja, kirjoittaa:
”Kaikki luut, nuo luurangot, jotka on löydetty Gardin alueelta, Itävallasta,
Liégestä jne…. nuo kallot, jotka kaikki muistuttavat neekerityyppiä… ja joita
tuon muotonsa takia voitaisiin pitää eläinten kalloina, kaikki ovat kuuluneet hyvin
pitkille ihmisille…” Saman toistaa Lartet-niminen
asiantuntija, joka pitää pitkinä niitä, jotka hukkuivat
vedenpaisumuksessa (ei välttämättä Nooan), ja lyhyempinä niitä rotuja, jotka
elivät myöhemmin.
Mitä tulee muinaisten kirjoittajien antamaan todisteeseen, meidän ei
tarvitse tyytyä Tertullianukseen, joka vakuuttaa, että hänen aikanaan löytyi
Karthagosta joukko jättiläisiä
– sillä ennen kuin hänen todisteensa voidaan hyväksyä, olisi vahvistettava
hänen oma henkilöllisyytensä ja todellinen olemassaolonsa. Mutta me
voimme katsoa vuoden 1858 tieteellisiä julkaisuja, joissa puhutaan jättiläisten
sarkofagista, joka löydettiin sinä vuonna tuon samaisen kaupungin
työmaalta. Muinaisten pakanallisten kirjoittajien osalta meillä on
Philostratuksen todiste, joka puhuu 13 metrin pituisesta jättiläisluurangosta ja
toisesta 7-metrisestä, jotka hän itse näki Sigeuksella. Tuo luuranko ei ehkä
kuulunut, niin kuin Protesilaus uskoi, sille jättiläiselle, jonka Apollo tappoi
Troijan piirityksessä. Kuitenkin se oli jättiläisen luuranko samoin kuin eräs
toinen, jonka Menecrates Stiralainen löysi Lemnokselta – ”kauhea katsoa”, kuten
Philostratus sanoo. Voiko ennakkoluuloisuus viedä tieteen
niin pitkälle, että se pitää näitä kaikkia henkilöitä joko typeryksinä
tai valehtelijoina?
Plinius puhuu jättiläisestä, jossa hän ajatteli tunnistavansa Orionin,
Efialteen pojan. Plutarkhos vakuuttaa Sertoriuksen
nähneen Antaios-jättiläisen haudan.
Ja Pausanias vahvistaa, että Asteriuksen ja Geryonin eli Hylloksen, Herculeen
pojan – kaikki jättiläisiä, titaaneja ja mahtavia miehiä – haudat olivat
todella olemassa. Lopuksi apotti Pègues vahvistaa
omituisessa kirjassaan Les Volcans de la Grèce, että ”Thera-saaren tulivuorten
lähistöltä löydettiin paasien alta suunnattoman suurikalloisia jättiläisiä. Jo
paasien pystyttäminen noihin paikkoihin on vaatinut [e279] titaanisia
voimia ja traditio liittääkin niihin kaikissa maissa taruja jättiläisistä,
tulivuorista ja magiasta.”
Edellä mainitussa teoksessaan Pègues ihmettelee, miksi raamatussa ja
perimätiedossa pidetään Gibborim (jättiläisiä, mahtavia), Refaim
eli aaveita (haamuja), Nefilim eli langenneita (irruentes)
”samoina, vaikka ne ovat kaikki ihmisiä, sillä raamattu kutsuu niitä
muinaisiksi mahtaviksi” – esim. Nimrodia. ”Oppi” selittää tämän pulman. Nämä
nimet, jotka oikeastaan kuuluvat ainoastaan neljään edelliseen Rotuun ja
viidennen alkuun, viittaavat hyvin selvästi kahteen ensimmäiseen haamumaiseen
(astraaliseen) Rotuun, langenneeseen – kolmanteen – ja atlantislaisten
jättiläisten Rotuun – neljänteen –, minkä jälkeen ”ihmiset alkoivat kooltaan
pienentyä”.
Bossuet näkee ”perisynnissä” syyn myöhempään yleiseen
epäjumalanpalvelukseen. ”Te tulette jumalien kaltaisiksi” sanoo
Genesiksen käärme Eevalle, laskien siten väärien jumaluuksien
palvontaan johtavan ensimmäisen siemenen. Ja hän luulee, että tästä johtuu
epäjumalanpalvelus eli kuvien, antropomorfisten eli ihmisenmuotoisten
kultti ja palvonta. Mutta jos epäjumalanpalvelus perustuu tähän, silloin kaksi
kirkkoa, kreikkalainen ja latinalainen varsinkin, ovat yhtä epäjumalallisia ja
pakanallisia kuin mikä tahansa muu uskonto.
Vasta neljännessä Rodussa ihmiset, jotka olivat kadottaneet kaikki
jumalallisuutensa oikeudet, sortuivat ruumiin palvontaan eli toisin sanoen
fallismiin. Siihen asti he olivat todella olleet jumalia, yhtä puhtaita ja
jumalallisia kuin alkuunpanijansa, eikä allegorinen käärme-nimitys, kuten on
riittävästi osoitettu edellisillä sivuilla, lainkaan tarkoita ihmisten
fysiologista lankeemusta, vaan hyvän ja pahan tiedon hankkimista, mikä tieto
tuli heille ennen heidän lankeemustaan. Ei saa unohtaa, että vasta
tultuaan pakosta karkotetuksi Edenistä ”Aadam tunsi vaimonsa Eevan”.
Meidän ei tule kuitenkaan verrata Salaisen opin tietoja heprealaisen
raamatun kuolleeseen kirjaimeen, vaan paremminkin kiinnittää huomiota kummankin
esoteerisen merkityksen suuriin yhtäläisyyksiin.
Vasta hylättyään uusplatonilaisuuden Klemens [e280]
Aleksandrialainen alkoi kääntää sanan gigantes [jättiläiset] käärmeiksi
ja selittää, että ”käärmeet ja jättiläiset tarkoittavat demoneja”.
Meille voidaan kuitenkin sanoa, että ennen kuin teemme vertauksia
oppiemme ja raamatun opetusten välillä, meidän on esitettävä parempia
todisteita neljännen Rodun jättiläisten olemassaolosta kuin mitä Genesiksessä
on. Me vastaamme, että antamamme todisteet ovat tyydyttävämpiä, ja joka
tapauksessa niissä on enemmän kirjallista ja tieteellistä näyttöä kuin Nooan
vedenpaisumus on koskaan saava. Jopa Kiinan historialliset teokset ovat täynnä
muistoja neljännestä Rodusta. Shu-Chingista kuka tahansa voi lukea:
Kun Miao-tse (tuo
vedenpaisumusta aikaisempi, turmeltunut rotu [kommentaattori selittää], joka
oli vetäytynyt muinaisina aikoina vuorten luoliin ja jonka jälkeläisiä sanotaan
vieläkin löytyvän Cantonin lähistöltä)
[e281] ikivanhojen asiakirjojemme mukaan oli Chia-yün
houkutusten vuoksi tuottanut harmia koko maan piirille, se tuli täyteen
rosvoja… Herra Huang-ti [muuan jumalallisen dynastian kuningas] näki,
että hänen kansansa oli menettänyt viimeisetkin hyveen rippeet. Silloin hän
käski Te-hungia ja Litä [kaksi alempaa dhyâni-chohania] katkaisemaan kaiken
yhteyden taivaan ja maan välillä. Siitä pitäen ei enää ole ollut mitään ylös
ja alas kulkemista!
”Ylös ja alas kulkeminen” tarkoittaa esteetöntä kanssakäymistä ja
seurustelua kahden maailman välillä. Koska nyt ei ole tilaisuutta esittää
täydellistä ja seikkaperäistä historiaa kolmannesta ja neljännestä Rodusta,
meidän on tähän koottava niistä yhteen niin monta irrallista tosiseikkaa kuin
on sallittua, varsinkin sellaisia, joita tukevat muinaiskirjallisuudesta ja
-historiasta löydettävät selvät ja pääteltävissä olevat todisteet. Sitä mukaa
kuin ihmisten ”nahkapuvut” tulivat paksummiksi ja he lankesivat yhä syvemmälle
ruumiilliseen syntiin, lakkasi yhteys fyysisen ja eteerisen jumalallisen
ihmisen välillä. Aineen verho noiden kahden tason välillä tuli liian tiiviiksi
jopa sisäisen ihmisen läpäistä. Taivaan ja maan mysteerit, joita kolmannelle
Rodulle paljastivat heidän taivaalliset opettajansa heidän puhtautensa päivinä,
tulivat suureksi valokeskukseksi, jonka säteet välttämättä heikkenivät
hajaantuessaan ja levitessään tuohon liian aineellisuutensa takia sopimattomaan
maaperään. Kansan keskuudessa ne alenivat noituudeksi, joka otti myöhemmin
muodoikseen eksoteeriset uskonnot ja täynnä taikauskoa olevan
epäjumalanpalveluksen sekä ihmis- tai sankaripalvonnan. Ainoastaan kourallinen alkuperäisiä
ihmisiä – joissa paloi kirkkaana jumalallisen viisauden kipinä ja vain
vahvistui voimassaan sitä mukaa kuin se himmeni himmenemistään joka
aikakaudella niissä, jotka käänsivät sen pahoihin tarkoituksiin – pysyi
jumalallisten opettajien ihmiskunnalle paljastamien mysteerien valittuina
vartijoina. Heidän joukossaan oli niitä, jotka alusta asti pysyivät kumârisessa
tilassaan, ja traditio kuiskaa saman, minkä salaiset opetukset vahvistavat,
nimittäin että nämä valitut olivat siemeninä sille hierarkialle, joka ei ole
koskaan sen ajan jälkeen kuollut:
”Ensimmäisten * * * sisäinen ihminen ainoastaan muuttaa
ruumistaan aika ajoin. Hän on aina sama, tuntematta lepoa tai nirvânaa,
halveksien devachania ja pysyen alituisesti maan päällä ihmiskunnan pelastukseksi….”
”Seitsemästä neitsytihmisestä [kumârasta]
neljä uhrautui maailman syntien tähden ja tietämättömien [e282] opettamiseksi,
jäädäkseen nykyisen manvantaran loppuun asti. Aina he ovat läsnä, vaikka
näkymättöminä. Kun ihmiset sanovat jostakin heistä: ’Hän on kuollut’,
niin katso, hän elää toisessa muodossa. Nämä ovat kuolemattoman tiedon
[jñânan] pää, sydän, sielu ja siemen. Älä koskaan puhu, oi lanoo, näistä
suurista [Mahâ….] joukon edessä nimeltä heitä mainiten. Ainoastaan
viisaat ymmärtävät”… (Sisäisen koulun katekismus.)
Nämä pyhät ”neljä” on esitetty vertauskuvallisesti Lingapurânassa,
jossa sanotaan, että Vâmadeva (iva) kumârana jälleensyntyy jokaisessa kalpassa (Rodussa
tässä tapauksessa) neljänä nuorukaisena – neljänä valkoisena, neljänä
punaisena, neljänä keltaisena ja neljänä tummana eli ruskeana. Muistakaamme,
että Shiva on ennen kaikkea ja pääasiassa askeetti, kaikkien joogien ja
adeptien suojelija, niin tämä allegoria tulee aivan ymmärrettäväksi.
Jumalallisen viisauden ja puhtaan askeesin henki ruumiillistuu näissä
valituissa. Vasta mentyään naimisiin ja tultuaan jumalien pois vetämäksi
tästä kauheasta askeettisesta elämästä Rudra tulee hindulaisen pantheonin Shivaksi,
jumalaksi, joka ei ole mitään erittäin hyveellistä tai armeliasta tyyppiä.
Näitä ”neljää” korkeampi on vain YKSI maan päällä niin kuin taivaissa – tuo vielä
salaperäisempi ja yksinäisempi olento, jota on kuvattu teoksemme I osassa, s.
224 eteenpäin.
Meidän on nyt tutkittava ”liekin ” ja ”pimeän viisauden poikien”
luontoa samoin kuin Saatana-käsitteen valo- ja varjopuolia.
Ne katkonaiset lauseet, jotka on onnistuttu kokoamaan tiilenpalasista
ja joita George Smith kutsuu ”lankeemusta seuranneeksi kiroukseksi”,
ovat tietenkin allegorisia. Ne vahvistavat kuitenkin sen, mitä meidän
kirjoissamme opetetaan enkelien lankeemuksen todellisesta luonnosta.
Niinpä sanotaan, että ”maan Herra häntä nimeltä kutsui, isä Elu” (Elohim), ja
julisti kirouksensa, jonka kuuli ”Hea-Jumala, ja hänen maksansa tulistui, koska
hänen ihmisensä [enkeli-ihminen] oli turmellut puhtautensa”. Tästä
syystä Hea ilmaisee toiveensa, että ”viisaus ja tieto vihamielisesti
vahingoittaisivat häntä” [ihmistä].
Viimeinen lause viittaa kaldealaisen kertomuksen suoranaiseen yhteyteen
Genesiksen kertomuksen kanssa. Hea koettaa tehdä tyhjäksi sen viisauden ja
tiedon, jonka ihminen on vuorollaan saavuttanut vasta hankkimansa älyllisen ja
tietoisen luomiskyvyn avulla (riistäen siten luomisen yksinoikeuden jumalan
[jumalien] käsistä), ja elohimit tekevät saman Genesiksen kolmannessa
luvussa. Sen vuoksi elohimit karkottivat ihmisen Edenistä.
Mutta tämä ei auttanut yhtään. Sillä jumalallisen viisauden henki oli [e283]
ihmisen yllä ja sisällä – todella tuo ikuisuuden ja kaiken tiedon
käärme, se manasinen henki, joka sai hänet oppimaan luomisen
salaisuuden kriyâaktin tasolla ja synnyttämisen salaisuuden maisella
tasolla – ja sai hänet yhtä luonnollisesti löytämään tiensä kuolemattomuuteen
kaikkien jumalien kateudesta huolimatta.
Varhaisia lemuroatlantislaisia syytetään siitä, että he ottivat
itselleen (jumalallisina ruumiillistumina) alempirotuisia vaimoja, nimittäin
siihen asti älyttömien ihmisten rodusta. Kaikissa muinaisissa pyhissä
kirjoituksissa on sama taru enemmän tai vähemmän vääristyneenä. Ensinnäkin
enkelien lankeemus, joka on muuttanut Jumalan ”esikoiset” asuroiksi eli
”pakanoiden” Ahrimaniksi ja Tyfoniksi (jos nim. Henokin kirjassa
ja Hermeksessä, purânoissa ja raamatussa esitetyt kertomukset otetaan
kirjaimellisesti), merkitsee esoteerisesti luettuna yksinkertaisesti seuraavaa:
Sellaisten lauseiden kuin ”Kunnianhimossaan hän (Saatana) kohottaa
kätensä taivaallisen Jumalan pyhäkköä vastaan” jne. olisi kuuluttava: ”Ikuisen
kehityksen ja karman lain kannustamana enkeli ruumiillistui maan päälle
ihmiseen, ja koska hänen viisautensa ja tietonsa on yhä jumalallista vaikka
hänen ruumiinsa on maallinen, häntä syytetään (allegorisesti) taivaallisten
mysteerien ilmaisemisesta.” Hän yhdistää nuo kaksi ja käyttää niitä
inhimillisen eikä yli-inhimillisen synnytyksen tarkoituksiin. Tästä lähtien
”ihminen tulee synnyttämään eikä luomaan”.
Mutta koska hänen niin tehdessään on käytettävä [e284] heikkoa
ruumistaan lisääntymisen välineenä, tuo ruumis saa kärsiä rangaistuksen
viisauden tuomisesta taivaasta alas maan päälle. Tästä syystä fyysisen
puhtauden turmeltumisesta tulee ajallinen kirous.
Keskiaikaiset kabbalistit tunsivat tämän hyvin, koska muuan heistä ei
pelännyt kirjoittaa:
Kabbalaa opetti ensin itse
Jumala valitulle joukolle enkeleitä, jotka muodostivat teosofisen koulun
paratiisissa. Lankeemuksen jälkeen enkelit hyvin suosiollisesti opettivat
tämän taivaallisen opin maan tottelemattomille lapsille antaakseen
prototyypeille keinon palata entiseen jalouteen ja onneen.
Tästä käy selville, miten kristityt kabbalistit tulkitsevat tapahtuman
– Jumalan pojista, jotka naivat ihmisten tyttäriä ja ilmoittivat heille taivaan
jumalallisia salaisuuksia – jonka kuvaa allegorisesti Henok ja Genesiksen
6. luku. Koko tätä aikakautta voidaan pitää esi-inhimillisenä kautena,
jumalallisen ihmisen jaksona, eli niin kuin mukautuvainen protestanttinen
teologia nyt sen sanoo – Aadamia aikaisempana kautena. Mutta myös Genesis
aloittaa todellisen historiansa (6. luku) siitä, että ”noina aikoina” jättiläiset
ja ”Jumalan pojat” naivat ja opettivat vaimojaan – ihmisten tyttäriä.
Tätä aikakautta on kuvattu purânoissa, ja koska se koskee kauas
hämäryyteen kadonneita, esihistoriallisia muinaisaikoja, kuinka voi kukaan antropologi
olla varma siitä, oliko tuon ajan ihmiskunta sellainen kuin se nyt on? Brahmanoiden
ja purânoiden koko henkilöstö – rishit, prajâpatit, Manut ja
heidän vaimonsa ja jälkeläisensä – kuuluu tähän esi-inhimilliseen aikakauteen.
Kaikki nämä ovat ihmiskunnan siemeniä, niin sanoaksemme. Näiden ”jumalan
poikien”, Brahmân ”järkisyntyisten” astraalisten lasten ympärille ovat meidän
fyysiset ruumiimme kasvaneet ja kehittyneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Sillä
purânoiden kertomukset kaikista noista ihmisistä ovat legendoja meidän
monadeistamme ja niiden lukemattomista erilaisista ruumiillistumista tässä ja
muissa piireissä, tapauksista, joita muinaiset näkijät ovat havainneet ”ivan silmällä” (runojemme ”kolmannella silmällä”) ja
sitten allegorisesti kuvailleet. Myöhemmin ne pilattiin lahkolaistarkoituksia
varten, turmeltiin, mutta niihin jäi silti paljon totuudellista pohjaa. Silti
näiden allegorioiden filosofia on edelleenkin syvällinen, vaikka sen päälle on
kasvanut tiivis mielikuvituksen peite.
Mutta neljännessä Rodussa tulemme puhtaasti inhimilliseen kauteen. Nuo
tähän asti puolijumalalliset olennot, jotka olivat kahliutuneet vain
ulkonäöltään inhimillisiin ruumiisiin, muuttuivat fysiologisesti ja ottivat
itselleen vaimoja, jotka olivat täysin inhimillisiä ja kauniita katsella, [e285]
mutta joihin oli ruumiillistunut alempia, aineellisempia joskin
sideerisiä olentoja. Näitä naismuotoisia olentoja (Lilit on niiden prototyyppi
juutalaisissa traditioissa) kutsutaan esoteerisissa kertomuksissa nimellä
”Khado” (sanskritiksi: Dâkinî). Allegoriset legendat kutsuvat näiden Lilitien
päällikköä Sangye Khadoksi (sanskritiksi: Buddha-Dâkinî).
Kaikilla niillä uskotaan olleen taito ”kävellä ilmassa” sekä suuri ystävällisyys
kuolevaisia kohtaan, mutta heillä ei ollut ymmärrystä – ainoastaan
eläimellinen vaisto.
(c) Tästä alkoi se palvonta, joka aikakausia myöhemmin alentui tuhon
omana fallismiksi ja sukupuolipalvonnaksi. Se alkoi ihmisruumiin – tuon
”ihmeiden ihmeen”, niin kuin muuan englantilainen kirjailija kutsuu sitä –
palvontana ja päättyi eri sukupuolien palvontaan. Palvojat olivat kooltaan
jättiläisiä, mutta he olivat jättiläisiä myös tiedoltaan ja opiltaan, joskin he
saivat sitä helpommin kuin nykyajan ihmiset. Heillä oli syntyperäistä tietoa.
Lemuroatlantislaisen ei tarvinnut keksiä ja kiinnittää muistiinsa sitä, minkä
hänen elähdyttävä PRINSIIPPINSÄ tiesi jo ruumiillistumisensa hetkellä.
Ainoastaan aika ja prinsiippien ympärille verhoutuneen aineen yhä
kasvava tylsistyminen saattoivat, ensimmäinen heikentää heidän syntymää
edeltävän tietonsa muistamista, toinen heikentää ja jopa sammuttaa kaiken
henkisyyden ja jumalaisuuden kipinän heissä. Sen vuoksi he joutuivat heti
alusta asti eläimellisen luontonsa uhreiksi ja synnyttivät ”hirviöitä” – ts.
erilaisia ihmisiä kuin he itse olivat.
Puhuessaan jättiläisistä Creuzer kuvaa heitä hyvin sanomalla:
Nuo taivaan ja maan lapset
saivat syntyessään korkeimmilta voimilta, elämänsä antajilta, erikoisia
sekä moraalisia että fyysisiä kykyjä. He hallitsivat elementtejä, tunsivat
taivaan ja maan, meren ja koko maailman salaisuudet ja lukivat tähdistä
tulevaisuuden…. Tuntuu todella heistä lukiessa siltä kuin olisi
tekemisissä, ei kaltaistemme ihmisten kanssa, vaan elementtien henkien,
jotka ovat putkahtaneet luonnon helmasta ja hallitsevat sitä täysin…. Kaikissa
näissä olennoissa on havaittavissa MAGIAN ja NOITUUDEN leima….
Ja sellaisia he olivat, nuo (nykyään) legendaariset esihistoriallisten
ja kerran todella olemassa olleiden rotujen sankarit. Creuzer oli oman
sukupolvensa viisas, sillä hän ei syyttänyt tahallisesta petoksesta tai
typeryydestä ja taikauskosta sitä loputonta sarjaa tunnustettuja filosofeja,
jotka mainitsevat nämä rodut ja väittävät omana aikanaankin nähneensä niiden
fossiileja. Vanhoina aikoinakin oli skeptikkoja – yhtä paljon ja yhtä
huomattavia kuin nykyään. Mutta sellaisetkin kuin Lukianos, Demokritos ja
Epikuros taipuivat tosiasioiden pakottamina ja osoittivat todella
älykkäiden henkilöiden [e286] erottamiskykyä, kun voivat erottaa
sepitelmän faktasta ja totuuden liioittelusta ja petoksesta. Muinaiset
kirjailijat eivät olleet sen tyhmempiä kuin nykyajan viisaat. Niin kuin Mind-lehden
artikkelin ”Notes on Aristotle’s Psychology in Relation to Modern Thought”
kirjoittaja hyvin huomauttaa:
Yleinen historian jaottelu
vanhaan ja nykyaikaiseen on joskus harhaanjohtava. Kreikkalaiset neljännellä
vuosisadalla eaa. olivat monessa suhteessa nykyaikaisia.
Varsinkin skeptisyydessään, voimme lisätä. He eivät olleet niinkään
valmiita uskomaan taruihin.
”Lemurialaisissa” ja atlantislaisissa, noissa ”taivaan ja maan
lapsissa” oli kyllä havaittavissa NOITUUDEN leima. Sillä esoteerinen oppi syyttää heitä juuri siitä
mikä, jos siihen uskotaan, ratkaisisi tieteen vaikeudet ihmisen alkuperän
suhteen eli oikeammin hänen ja ihmisenmuotoisen apinan anatomiset
yhtäläisyydet. Se syyttää heitä siitä, että he antautuivat tuohon (meille)
niin hirveään rikokseen, lisääntymiseen niin kutsuttujen ”eläinten” kanssa ja
siten tuon nykyisin sukupuuttoon kuolleen todellisen ihmisapinalajin
synnyttämiseen. Samoin kuin kielletään itsesynnytys – johon esoteerinen tiede
uskoo ja jota se opettaa – kielletään mahdollisuuskin tällaiseen ristisiitokseen
ihmisen ja minkäänlaisen eläimen välillä. Mutta todettakoon, että noina
varhaisina aikoina, niin kuin on jo huomautettu, eivät atlantislaiset
jätti-ihmiset eivätkä myöskään ”eläimet” olleet nykyisin tuntemiamme,
fysiologisesti täydellisiä ihmisiä ja nisäkkäitä, ja nykyajan käsitykset tästä
aiheesta – myöskin fysiologien – ovat liian epävarmoja ja horjuvia salliakseen
sellaisen tosiasian ehdottoman kieltämisen a priori.
Kommentaarien
huolellinen tutkiminen voi saada ajattelemaan, että sitä olentoa, jonka kanssa
uusi ”inkarnaatio” lisääntyi, kutsuttiin ”eläimeksi”, ei sen vuoksi että
hän ei ollut mikään inhimillinen olento, vaan siksi että hän oli ruumiillisesti
ja mentaalisesti niin erilainen kuin ne täydellisemmät rodut, jotka olivat
kehittyneet fysiologisesti varhaisempana aikana. Muistakaa VII säkeistö ja mitä
sanotaan 24. säkeessä, nim. että kun ”viisauden pojat” ruumiillistuivat
ensimmäisen kerran, jotkut niistä ruumiillistuivat täydellisesti, toiset
heijastivat muotoihin ainoastaan kipinän, kun sitä vastoin jotkut
varjoista jätettiin täyttämättä ja täydellistämättä neljänteen Rotuun
asti. Ne rodut jotka ”pysyivät täysin vailla tietoa” eli jälleen ne jotka
jätettiin ”älyttömiksi” jäivät entiselleen jopa sukupuoliin erottautumisen
jälkeen. Nämä siis harjoittivat ensimmäistä ristisiitosta, niin sanoaksemme, ja
synnyttivät hirviöitä. Näiden jälkeläisistä atlantislaiset valitsivat vaimonsa.
Aadamia ja Eevaa sekä Kainia ja Abelia pidettiin ainoina ihmissukuina
maan päällä. Kuitenkin huomaamme, että Kain lähti Nodin maahan ja otti siellä
vaimon. Ilmeisesti ainoastaan yhtä rotua pidettiin kyllin täydellisenä, jotta
sitä voitiin kutsua inhimilliseksi. Ja vielä meidän päivinämmekin singaleesit [e287]
pitävät viidakkojensa veddhoja vain puhuvina eläiminä, ja muutamat
brittiläiset uskovat lujasti, että kaikki muut ihmisheimot – varsinkin tummat
intialaiset – ovat alempaa rotua. Lisäksi on luonnontieteilijöitä, jotka
ovat vakavasti pohtineet kysymystä, voidaanko joitakin villiheimoja – kuten
esimerkiksi bushmanneja – pitää ensinkään ihmisinä. Kommentaari
kuvaa tuota eläinlajia (eli rotua) ”kauniiksi katsella” sanoen sitä
kaksijalkaiseksi jolla on: ”ihmismuoto, mutta alaosa vyötäröstä alaspäin
karvapeitteinen”. Tästä johtuu ehkä satyyrien rotu.
Jos ihmisiä oli olemassa kaksi miljoonaa vuotta sitten, heidän on
täytynyt olla – samoin eläinten – fyysisesti ja anatomisesti aivan erilaisia
kuin miksi he ovat tulleet, ja he olivat silloin lähempänä puhdasta
nisäkästyyppiä kuin he ovat nyt. Joka tapauksessa saamme tietää, että
eläinmaailmassa eläimet ovat paritelleet kukin vain omassa lajissaan ja
suvussaan vasta sitten kun tämän maan päälle ilmestyi atlantislainen
rotu. Niin kuin tuon etevän teoksen Modern Science and Modern Thought
tekijä on osoittanut, se aate, ettei mikään laji voi paritella toisen lajin
kanssa eli että hedelmättömyys on ainoa tulos tuollaisesta parittelusta,
”näyttää olevan prima facie -päätelmä mieluummin kuin ehdoton laki” yhä
vielä. Hän osoittaa että:
Itse asiassa eri lajit
lisääntyvät usein toistensa kanssa, kuten tiedetään hevosen ja aasin tutussa
tapauksessa. On kyllä totta, että tässä tapauksessa muuli on hedelmätön… Mutta
tämä sääntö ei ole yleinen, ja aivan äskettäin on luotu uusi sekamuoto,
leporiini eli jänis-kaniini, joka on täysin hedelmällinen.
Suden ja koiran jälkeläinen mainitaan myös yhtenä esimerkkinä samoin
kuin useiden muiden kotieläinten ristisiitokset ja vielä ketut ja koirat.
Rütimeyer on osoittanut, että nykyinen sveitsiläinen nautakarja polveutuu
”kolmesta erilajisesta härkäfossiilista, nimeltä Bos primigenius, Bos
longifrons ja Bos frontosus”. Kuitenkin jotkut näistä lajeista,
kuten apinasuku, joka niin selvästi muistuttaa ihmistä fyysiseltä rakenteeltaan,
sisältää, meille kerrotaan,
…lukuisia haaroja, jotka
muuttuvat asteittain toisiksi, mutta joiden äärimmäiset muunnokset eroavat
toisistaan enemmän kuin ihminen eroaa korkeimmista apinalajeista.
Esimerkkeinä gorilla ja simpanssi.
Siispä Darwinin huomautus – vai pitäisikö meidän sanoa Linnén
huomautus? – natura non facit saltum
ei saa ainoastaan vahvistusta esoteeriselta tieteeltä, vaan voisi myös sovittaa
– sikäli kuin todellisen kehitysopin voisivat hyväksyä muutkin kuin siihen
suoranaisesti uskovat – useammalla kuin yhdellä tavalla, ellei kokonaan,
nykyisen kehitysteorian tosiasioiden kanssa samoin kuin poistaa antropologien
pulman, kun he eivät ole löytäneet ”puuttuvaa rengasta” meidän neljännen
kierroksemme geologisista muodostumista.
Tulemme muualla osoittamaan, että nykyajan tiede itse tietämättään
puolustaa meidän asiaamme omilla myönnytyksillään ja että de Quatrefages on aivan
oikeassa esittäessään viimeisessä teoksessaan, että paljon todennäköisemmin
tullaan huomaamaan ihmisenmuotoisen apinan [e288] polveutuvan
ihmisestä, kuin että näillä kahdella tyypillä olisi yhteinen,
mielikuvituksellinen ja ei-mistään-löydettävissä-oleva esi-isä. Siispä vanhojen
säkeistöjen laatijoiden viisaus saa vahvistuksensa ainakin yhdeltä etevältä
tiedemieheltä, ja okkultisti uskoo mieluummin niin kuin on aina uskonut että –
”Ihminen oli ensimmäinen ja korkein [nisäkäs-] eläin, joka
esiintyi tässä [neljännen kierroksen] luomakunnassa. Sitten tuli vielä
valtavampia eläimiä, ja kaikkein viimeisimmäksi mykkä ihminen, joka kävelee
neljällä jalalla. [Sillä] ’Valkoisen dvîpan’ [mantereen] râkshasat
[jättiläisdemonit] ja daityat [titaanit] turmelivat hänen [mykän
ihmisen] esi-isänsä.” (Kommentaari.)
Sitä paitsi, niin kuin olemme nähneet, on myös antropologeja, jotka
ovat seuranneet ihmisen historiaa niin kauas taaksepäin, että näennäinen
raja-aita hajoaa nykyajan tieteen ja muinaisen opin ajanlaskujen välillä. On
totta, että englantilaiset tiedemiehet ovat yleensä epäröineet myöntää sitä,
että edes tertiäärikaudella olisi ollut ihmistä. He kaikki mittaavat homo
primigeniuksen ikää omien ennakkoluulojensa valossa. Huxley rohkenee tosin
pohtia plioseeni- tai mioseenikauden ihmisen mahdollisuutta. Prof. Seeman ja
Grant Allen ovat siirtäneet hänen tuloaan eoseenikauteen, mutta yleensä
englantilaiset tiedemiehet arvelevat, ettemme voi turvallisesti mennä
kvartäärikautta pitemmälle. Valitettavasti tosiasiat eivät oikeuta näiden
viimeksi mainittujen liian varovaista rajoitusta. Ranskassa antropologinen
koulukunta, joka perustaa mielipiteensä apotti Bourgeoisin, Capellinin ja
muiden havaintoihin, on hyväksynyt miltei poikkeuksetta sen opin, että
esi-isiämme voidaan varmasti seurata mioseenikauteen, kun taas de Quatrefages
on nyt taipuvainen otaksumaan ihmisen olleen jo sekundaarikaudella. Edempänä
tulemme vertaamaan näitä arvioita brahmalaisten eksoteeristen kirjojen
esittämiin lukuihin, jotka lähenevät esoteerista opetusta.
(d) ”….Silloin ei kolmas silmä enää toiminut”, sanoo säkeistö,
koska IHMINEN oli vajonnut liian syvälle aineen suohon.
Mitä tarkoittaa 42. säkeen outo ja kummallinen lause, joka koskee
”kolmannen Rodun kolmatta silmää, joka ei enää toiminut”?
Muutamia salaisia opetuksia on vielä esitettävä tästä ja eräistä muista
asioista. Kolmannen ja neljännen Rodun historiaa on selitettävä laajemmin,
jotta se loisi enemmän valoa nykyisen ihmiskunnan kehitykseen. On myös
näytettävä, miten ne kyvyt, jotka heräävät toimintaan okkulttisen harjoituksen
kautta, palauttavat uudelleen ihmisen siihen samaan henkisen havainnon ja
tietoisuuden asemaan, missä hän oli aiemmin. Mutta ensin on selitettävä
kolmannen silmän ilmiö.
|